Ilosaari

(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja levittää kätensä kohti ympäröivää metsää ja veden kimmellystä. Äänensävy on kutsuva ja hieman salaperäinen.) Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on tämä tietty rauha, joka laskeutuu päälle heti, kun astumme Ilosaaren maaperälle. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ja kaupungin melu jää kauas taakse, vain veden kuiskausten ja mäntyjen huminan jättäessä tilaa ajatuksille. Me emme ole vain saarella, vaan eräänlaisessa luonnon omassa katedraalissa. Nuokaa tuota valoa, miten se siivilöityy lehvästön läpi. Moni näkee täällä vain kauniita puita ja kiviä, mutta ammattilaisen silmin tämä paikka on kuin avoin historian kirja, jonka sivut on kirjoitettu sammaleen ja juurakoiden kielelle. Hengittäkää syvään – tuo havun ja kostean mullan tuoksu on pysynyt samana satoja vuosia. Mutta mennäänpä syvemmälle, historian hämäryyteen. Ilosaari ei ole koskaan ollut vain passiivinen maakaistale, vaan se on ollut osa elävää rannikkokulttuuria ja veden välityksellä tapahtuvaa liikennettä. Kun mietimme menneitä vuosisatoja, voimme kuvitella, kuinka täällä on kulkenut soutuveneitä ja kenties pienempiä proomuja, jotka kuljettivat tarvikkeita ja ihmisiä. Saaren luonto on toiminut suojapaikkana ja resurssina. Täällä on kerätty marjoja, metsästetty ja ehkäpä vain etsitty hetken hengähdystaukoa raskaan työpäivän jälkeen. Se on ollut paikka, jossa ihminen on joutunut sopeutumaan luonnon ehtoihin, ei päinvastoin. Jokainen täällä kasvava ikivanha puu on nähnyt sukupolvien vaihtuvan ja yhteiskunnan muuttuvan ympärillään, mutta itse saari on pysynyt vakaana, ankkurina keskellä jatkuvaa muutosta. Sitten on tietysti se, mistä täällä hiljaa kuiskataan. Jokaisella tällaisella saarella on salaisuutensa, ja Ilosaari ei ole poikkeus. Tarinoiden mukaan täällä on kuljettu polkuja, joita ei löydy kartalta, ja kätketty asioita, joiden ei pitänyt tulla julkisuuteen. On sanottu, että saaren tietyt kohdat kantavat mukanaan vanhoja muistoja, ja jotkut uskovat, että luonto itse vaalii täällä jotain pyhää tai kenties hieman pahaenteistä. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta, tai ehkäpä kyse on siitä energiasta, joka syntyy, kun ihminen kohtaa koskemattoman luonnon. Myytit kertovat yöllisistä valoista tai hämärän aikaan nähtävistä hahmoista, jotka muistuttavat meitä siitä, että emme ole koskaan täysin yksin, kun astumme metsän siimekseen. Nyt, kun olemme kulkeneet tämän matkan läpi, haluan teidät pysähtymään vielä hetkeksi. Katsokaa tuota rantaa ja miettikää, mitä te itse jättätte jälkeenne tälle saarelle. Luonto ei kysy meiltä lupaa, se vain on, ja me olemme täällä vain vieraita. Toivon, että vietätte tämän päivän kunnioittaen tätä hiljaisuutta ja antatte saaren kertoa oman tarinansa suoraan teille. Mutta nyt, ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaamme, katsotaan vielä kerran tuo horisontti. Onko se vain maisema, vai näettekö tekin nyt sen historiallisen syvyyden, josta puhuin? Olkaa hyvät, tulkaa perässä, niin tutustumme vielä yhteen pieneen yksityiskohtaan ennen loppua.