Luku 1
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja levittää kätensä osoittaen ympäröivää metsäistä maisemaa. Ääni on rauhallinen, mutta kutsuva.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä Kontionkentällä aika tuntuu pysähtyneen. Huomaatteko, miten ilma muuttuu, kun astumme syvemmälle näiden puiden katveeseen? Se on sellaista kosteaa, sammalista tuoksua, joka kantaa mukanaan muistoja kymmenien vuosien takaa. Monelle tämä on vain kaunis luontoalue, paikka kävellä tai hengähtää, mutta jos sulkee silmänsä ja kuuntelee tarkasti, voi melkein kuulla menneisyyden kaiut. Täällä ei ole monumentteja tai kiiltäviä muistolaattoja, mutta juuri se tekee tästä paikasta erityisen. Luonto on ottanut takaisin sen, mikä kerran oli ihmisen hallinnassa, ja peittänyt historian hienoon, vihreään vaippaan. Me emme ole vain metsässä, vaan me seisomme kerrostuneen tarinan päällä.
Jos menemme syvemmälle historiaan, meidän täytyy ymmärtää, ettei tämä maa ole koskaan ollut täysin tyhjää. Kontionkenttä on toiminut risteyskohtana, paikana, jossa luonnonvaraisuus ja ihmisen tarpeet ovat kohdanneet. Ennen kuin kaupungistuminen ja nykyiset rajat piirrettiin kartalle, tällaiset alueet olivat elintärkeitä. Täällä on liikkunut metsästäjiä, puunhakkaajia ja kenties jopa pakoilijoita, jotka ovat etsineet suojaa näiden tiheiden kuusien alta. Alueen nimi, Kontio, ei ole sattumaa. Karhu on ollut pohjoisen metsien kuningas, pyhä ja pelätty eläin, ja tämä kenttä on ollut osa sitä villiä maailmaa, jossa ihminen oli vain vieras. Kun katsotte noita vanhoja puita, miettikää, kuinka monta sukupolvea on kulkenut näitä samoja polkuja, kantaen mukanaan raskaita kuormia tai etsien uusia mahdollisuuksia karussa maastossa. Täällä on koettu arjen raskautta, mutta myös luonnon antamaa rauhaa.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös oma salaisuutensa, sellainen tarina, jota ei kirjoiteta historiankirjoihin. Paikalliset kertovat, että Kontionkenttä ei ole koskaan ollut täysin hiljainen. Sanotaan, että tietyissä kulmissa, erityisesti hämärän aikaan, voi tuntea jonkun katseen niskassaan. On puhuttu muinaisista poluista, jotka eivät näy kartoilla, ja kätköistä, joita on käytetty hätätilanteissa. Jotkut uskovat, että täällä asuu vielä metsän henki, joka vahtii, että luonnon tasapaino säilyy. Se on se mystiikka, joka tekee paikasta elävän. Se ei ole välttämättä faktoja, vaan tunnetta siitä, että maa muistaa kaiken, mitä sen pinnalla on tapahtunut. Onko täällä kätkettynä vanhoja raunioita tai unohdettuja esineitä? Ehkäpä. Mutta ehkäpä kauneinta on se, että osa tarinasta jää ratkaisematta ja antaa mielikuvituksen lentää.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, haastaisinkin teidät tekemään jotain. Kävelkää hetki yksin, ilman puhelinta, ja etsikää itsellenne paikka, joka tuntuu oikealta. Pysähtykää ja miettikää, mitä te jättäisitte jälkeenne tähän maahan, jotta sata vuoden päästä joku muu oppaan johdattama ryhmä voisi tuntea teidän läsnäolonne. Luonto on täällä suurin opettaja, ja se muistuttaa meitä siitä, että olemme vain ohikulkijoita. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän historiallisen polun läpi. Nyt jatketaan matkaa, mutta ottakaa tämä Kontionkentän rauha mukananne.
