Kuuntele opastus
*(Opas seisoo ryhmän kanssa puiston reunassa, katsoo ympärilleen ja hymyilee rennosti. Hänellä on yllään kulunut ulkoilutakki ja kädessä kenties vanha kartta.)*
Katsokaa tätä näkymää. Tuntuu ehkä siltä, että me ollaan vain tavallisessa urheilupuistossa, keskellä Espoon sykettä, missä kaupungin humina ja junien kolina kuuluu taustalla. Mutta jos me pysähdymme hetkeksi ja annamme korvamme tuulelle, niin huomaamme, että täällä Leppävaaran sydämessä sykkii jotain paljon vanhempaa. Täällä luonto ja urheilu kohtaavat, mutta niiden alla on kerroksia, joita ei ensisilmäyksellä näe. Hengittäkääpä tätä raikasta ilmaa. Täällä, näiden puiden katveessa, on kyse enemmästä kuin vain juoksulenkeistä tai jalkapallopeleistä. Me ollaan paikassa, joka on toiminut siirtymäalueena villin metsän ja kasvavan kaupungin välillä, ja juuri siinä jännitteessä piilee tämän paikan taika.
Jos me mennään ajassa taaksepäin, niin täällä ei ollut mitään betonia tai hoidettuja nurmikoita. Täällä levitti haarojaan karu ja tiheä uudenmaan metsä, missä kuuset ja koivut hallitsivat maisemaa. Leppävaara oli aikanaan vain pieni pysäkki radan varrella, ja ympärillä oli peltoja ja metsiköitä, jotka kuuluivat paikallisille tiloille. Kun Espoo alkoi kasvaa ja kaupungistuminen vyöryi päälle 1960- ja 70-luvuilla, syntyi tarve säilyttää jotain vihreää, hengähdyspaikka betoniviidakon keskelle. Tämä urheilupuisto ei syntynyt sattumalta, vaan se oli tietoinen valinta suojella luonnonmukaista ympäristöä samalla kun rakennettiin modernia kaupunkia. Se on tavallaan kuin aikakapseli, joka muistuttaa meitä siitä, millaista tämä maa oli ennen kuin Leppävaarasta tuli yksi Suomen vilkkaimmista liikennesolmuista. Täällä on nähty sukupolvien vaihtuvan, ja jokainen puunrunko on todistanut kaupungin muodonmuutosta.
Mutta nyt, kuunnelkaa tarkkaan, sillä jokaisella paikalla on myös omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita siitä, että näiden metsäisten polkujen alla saattaa kulkea vanhoja, unohdettuja reittejä, jotka yhdistivät entiset maatilat toisiinsa kauan ennen asfaltoituja teitä. Jotkut sanovat, että tietyissä kohdissa puiston hämärää metsää, kun kaupungin melu vaimenee, voi tuntea oudon rauhan, joka ei kuulu tähän kiireiseen aikaan. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko täällä jokin näkymätön energia, joka kumpuaa maasta? Ehkä se on vain luonnon oma tapa muistaa ne ihmiset, jotka kulkivat täällä ennen meitä, kantaen polttopuita tai hoitaen karjaansa, tietämättä, että heidän polkunsa muuttuvat myöhemmin urheilijoiden juoksureiteiksi.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme eteenpäin, haastan teidät katsomaan ympärillenne uudella tavalla. Älkää katsoko vain vihreitä puita tai urheilukenttiä, vaan yrittäkää nähdä niiden läpi. Etsikää se kohta, missä kaupunki päättyy ja historia alkaa. Tunnustakaa se kontrasti, kun jalkanne koskettavat pehmeää sammalta samalla kun näette taivaanrannassa modernit toimistotalot. Tämä puisto on meille muistutus siitä, että vaikka maailma ympärillämme muuttuu kuinka nopeasti, me tarvitsemme aina tämän pienen palan villiä luontoa pysyäksemme järjissämme. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian matkan kanssani, ja nyt, mennäänpä katsomaan, mitä muita salaisuuksia nämä polut meille vielä paljastavat.