Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennosti asennon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän imureä ympäröivää metsää ja hiljaisuutta.)
Tervetuloa mukaan. Ottakaa hetki aikaa ja vain kuunnelkaa. Huomaatteko, miten kaupungin melu vaimenee ja korvaa sen tällainen pehmeä, vihreä hiljaisuus? Me seisomme nyt Rajatorpanpuistossa, paikassa, jossa luonto ja historia eivät ole vain rinnakkain, vaan ne ovat kietoutuneet toisiinsa kuin vanhat koivun juuret. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin aika olisi hidastunut. Kun katsotte noita korkeita puita ja kävelette tällä polulla, ette ole vain puistossa, vaan astutte sisään elävään arkistoon. Täällä jokainen sammalpäällysteinen kivi ja jokainen tuulessa humiseva oksa kantaa mukanaan muistoja ajasta, jolloin maailma oli hitaampi ja elämä riippuvaisempaa maan antimista.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä tämä paikka on ollut. Jos suljemme silmämme, voimme kuvitella tämän alueen vuosikymmenten takaa. Rajatorppa ei ollut vain nimi, vaan se oli nimensä mukaisesti rajan tuntumassa sijainnut elämän keskus. Se oli aikaa, jolloin täällä ei ollut asfalttiteitä, vaan hiekkapolkuja ja raskaita hevoskärryjä. Elämä täällä oli kovaa työtä; täällä raivattiin peltoja, hoidettiin karjaa ja taisteltiin jokaisesta sadosta. Tämä puisto on muistutus siitä, miten ihminen on muokannut luontoa, mutta myös siitä, miten luonto ottaa lopulta oman tilansa takaisin. Nämä metsiköt, joita me nyt ihailemme, ovat ehkä olleet aikoinaan laidunmaita tai pieniä viljelypalstoja. Kun katsotte maaston muotoja, näette jälkiä siitä vaivannäöstä, jota sukupolvet ennen meitä ovat täällä näkeneet. Se on ollut selviytymistä, mutta myös syvää kunnioitusta luonnon kiertokulkua kohtaan.
Ja sitten on tietysti se, mitä ei kirjoissa lue. Jokaisessa tällaisessa vanhassa pihapiirissä ja metsänreunassa on omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu tarinoita siitä, mitä näiden puiden katveessa on tapahtunut pimeiden tuntiin. Sanotaan, että rajan tuntumassa, missä yksi alue päättyi ja toinen alkoi, asioiden väliset rajat hämärtyivät myös henkisesti. Jotkut uskovat, että täällä on kulkenut vanhoja polkuja, joita ei näe tavallisella silmällä, ja että metsän hiljaisuudessa voi joskus kuulla kaukaisia ääniä menneisyydestä, ehkäpä vanhojen torppareiden naurua tai työn jälkeen huokaisemaan päästettyjä henkäyksiä. Se on sellaista kansanperinnettä, joka antaa paikalle sielun. Se tekee tästä puistosta enemmän kuin vain kokoelman puita; se tekee siitä mystisen paikan, jossa menneisyys ei ole poissa, vaan se vain odottaa, että joku pysähtyy oikeaan kohtaan ja kuuntelee tarkasti.
Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme polkua pitkin, älkää vain kävelkö, vaan etsikää ympäriltänne merkkejä. Katsokaa kiven rakoa, puun runkoa tai maanpinnan pientä kohoumaa. Kysykää itseltänne, mitä täällä on tapahtunut sata vuotta sitten juuri tässä kohdassa. Anna mielikuvituksesi ja historian tuntemuksen ohjata. Me kuljemme nyt eteenpäin, mutta muistakaa, että jokainen askel tässä puistossa on askel historian läpi. Pidetään vielä hetki hiljaisuus, kun astumme syvemmälle metsään, ja annetaan tämän paikan kertoa meille oma tarinansa. Olkaa hyvä, tulkaa perässä.