Kuuntele opastus
(Opas pysäyttää ryhmän puiston vehreimmälle kohdalle, ottaa rennosti asennon ja viittoo kaikkia ympärilleen.)
Katsokaapa ympärillenne. Täällä, keskellä Helsingin sykettä, on kuin astuisi lapseen aikaan tai johonkin salaiseen puutarhaan. Huomaatteko, miten kaupungin melu vaimenee, kun nämä vanhat puut sulkevat meidät syliinsä? Tässä Porthaninpuistossa on jotain sellaista, mitä ei löydä monesta muusta kaupunkipuistosta. Se ei ole vain viheralue, vaan se on kuin elävä aikakapseli. Tunnetteko tämän ilmassa leijuvan rauhan? Se on sekoitus kosteaa multaa, vanhaa puuta ja sellaista akateemista hiljaisuutta, joka on seurannut tätä paikkaa jo vuosisatoja. Me seisomme nyt kohdassa, jossa luonto ja sivistys kohtaavat tavalla, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi, mutta samalla osaksi jotain paljon suurempaa.
Mutta mennäänpä hetkeksi taaksepäin, aikaan ennen näitä asfalttiteitä. Tämä alue on ollut osa Helsingin sivistyshistoriallista ydintä. Puisto on nimetty Henrik Gabriel Porthanin mukaan, joka oli aikansa valtava oppinut ja suomen kielen kehityksen uranuurtaja. Kuvitelkaa nyt 1700-luvun loppu ja 1800-luvun alku: täällä ei ollut tätä huoliteltua puistoa, vaan ympärillä oli opiskelijoiden asuntoloita, pieniä puutaloja ja kapeita polkuja. Täällä on kävelty, pohdittu ja väitelty valistusajan suurista kysymyksistä. Porthan itse ja hänen oppilaansa kulkivat näillä mailla, ja jokainen askel, jonka me nyt otamme, on kaiun vastakaikua niistä keskusteluista, jotka muovasivat suomalaista identiteettiä ja kieltä. Tämä puisto on siis tavallaan kunnianosoitus tiedolle ja uteliaisuudelle. Se on muistutus siitä, että kaupunki ei ole vain rakennuksia, vaan se on ihmisten ajatuksia, jotka ovat jättäneet jälkensä maaperään.
Tiedätteksitte te, että tällaisilla vanhoilla puistoalueilla on aina omat salaisuutensa? Monet sanovat, että Porthaninpuiston juurakoissa asuu vieläkin vanhan Helsingin henkiä. On kertomuksia opiskelijoista, jotka ovat eksyneet ajassa taaksepäin sumuisina syysaamuina, kun puiston polut tuntuvat johtavan muualle kuin kaupungin kaduille. On myös sanottu, että tietyt puut täällä toimivat eräänlaisina muistivartioina; jos vain hiljenee tarpeeksi pitkäksi aikaa ja laskee kätensä vanhaan kaarnaan, voi melkein kuulla kaukaisen kirjan sivujen kääntymisen tai kynän raapimisen paperia vasten. Se on sellaista urbaania mystiikkaa, jota ei löydy historiankirjoista, vaan joka syntyy ihmisten mielikuvituksessa ja tässä nimenomaisessa, hieman salaperäisessä ympäristössä.
Nyt kun olemme imeneet itseemme tämän historian ja tunnelman, kannustan teitä tekemään vielä yhden asian. Kävelkää hitaasti, älkää kiirehtykö, ja etsikää puistosta se kohta, joka puhuttelee teitä juuri nyt. Ehkä se on jokin vino puunrunko tai varjoisa nurkkaus. Pysähtykää siinä hetkeksi ja miettikää, mitä te jättäisitte perinnöksi tähän kaupunkiin sadan vuoden päästä. Porthaninpuisto on meille lahja, joka muistuttaa meitä siitä, että kiireen keskellä on välttämätöntä löytää oma rauhan tyvenensä. Kiitos, että kuljette tämän pienen aikamatkan kanssani. Nyt jatketaan matkaa, mutta sallikaa tämän puiston rauha kulkea mukananne loppupäivän.