Viimeistämö

*(Opas pysähtyy keskelle aukiota, ottaa kevyesti kiinni vanhan kivimuurin reunasta ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.)* Katsokaas ympärillenne. Tunnetteko te sen? Tämän ilmassa leijuvan, hienoisen metallisen tuoksun ja sen omituisen hiljaisuuden, joka laskeutuu päälle, vaikka olemme keskellä kaupunkia. Tervetuloa Viimeistömöön. Nimikin kertoo jo jotain olennaista. Tämä ei ole ollut vain asuinpaikka, vaan se on ollut tarkoituksellinen päätepiste, paikka, jossa asiat on viety loppuun, hiottu ja viimeistelty ennen kuin ne lähetettiin maailmalle. Kun kuljemme näillä mukulakivillä, me emme kulje vain kadulla, vaan me kuljemme kerrosten läpi. Täällä jokainen kulmakivi ja jokainen rapistunut julkisivu kuiskailee tarinoita siitä ajasta, jolloin täsmällisyys oli pyhä asia ja käsityö oli kunniaa. Jos menemme historian syvään päätyyn, niin Viimeistömö syntyi tarpeesta. Sadantuhannen vuoden takaisista arkistoista löytyy viitteitä siitä, miten tämä kaupunki toimi eräänlaisena hienomekaniikan ja viimeistelyn keskuksena. Täällä eivät valmistaneet raakaa rautaa tai karkeita kankaita, vaan tänne tuotiin puolivalmiit tuotteet kaukaa muualta. Täällä oli mestareita, jotka pystyivät tekemään näkymättömän sauman tai hiomaan linssin niin tarkaksi, että se näki tähtien läpi. Se loi kaupunkiin aivan omanlaisen sosiaalisen rakenteen. Täällä asui ihmisiä, jotka olivat pakkomielteisiä yksityiskohdista. Se näkyy vieläkin noissa talon räystäiden koristeissa ja kapeissa, lähes symmetrisissä kujissa. Kaupunki oli vauraampi kuin naapurinsa, mutta se oli myös sulkeutunut. Se oli kuin kellokoneisto, joka tikitti omassa tahdissaan, eristettynä muun maailman kaaoksesta. Mutta kuten jokaisessa tällaisessa paikassa, myös Viimeistömöllä on salaisuutensa. Paikalliset puhuvat edelleen Hiljaisesta mestarista. Tarinan mukaan kaupungin alla kulkee verkosto käytäviä, joissa on joskus työskennellyt mies, joka ei koskaan poistunut varjoista. Sanotaan, että hän ei viimeistellyt esineitä, vaan ihmiskohtaloita. Myytti kertoo, että jos joku tuli kaupunkiin etsimään täydellisyyttä, Hiljainen mestari saattoi antaa hänelle sen, mutta hinta oli kova: ihminen menetti kykynsä tuntea mitään muuta kuin kaipuuta takaisin tähän kaupunkiin. Monet pitävät tätä vain kansantarustona, mutta kun katsotte noita kellari-ikkunoita, jotka tuijottavat meitä maantasosta, on vaikea olla miettimättä, mitä kaikkea noiden paksujen kiviseinien sisään on oikeasti rakennettu ja mitä on haluttu pitää piilossa valolta. Nyt, kun olemme seisseet tässä hetken, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Me elämme nykyään maailmassa, jossa kaikki on kertakäyttöistä ja kiireistä. Mutta Viimeistömö muistuttaa meitä siitä, että on olemassa jotain arvokasta siinä, että asiat tehdään loppuun asti, oikein ja huolella. Ehkäpä meidän jokaisen pitäisi löytää itsessään pieni Viimeistömö, paikka jossa kiire pysähtyy ja yksityiskohdat alkavat merkitä. Mutta nyt, ennen kuin aurinko laskee ja varjot pitenevät näillä kujilla, kutsun teidät seuraamaan minua. Mennään katsomaan sitä vanhaa kellotornia, jonka koneisto ei ole pysähtynyt sekuntiakaan sataan vuoteen. Tulekaa, kävelkää perässä, niin näytän teille, missä täydellisyys ja hulluus kohtaavat.