Luku 1
(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kämmenellään kiveä, samalla kun hän katsoo ryhmää silmiin ja viittoo ympärilleen.)
Katsokaapa ympärillenne. Täällä, missä mäntyjen tuoksu sekoittuu metsän hiljaisuuteen ja kallio nousee jylhänä jalkojemme alta, on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin asfalttiviidakoista. Tervetuloa Kokkokalliolle. Nyt saattaa tuntua siltä, että olemme vain tavallisella leikkipaikalla luonnon helmessä, mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja kuuntelette tuulta puiden latvoissa, voitte melkein kuulla menneisyyden kaiut. Tämä paikka ei ole vain kiipeilyä ja hiekkalaatikkoja, vaan se on ikkuna aikaan, jolloin ihminen eli symbioosissa tämän karun mutta kauniin maaston kanssa. Tunneteeko te sen? Sen tietynlaisen sähkön ilmassa, joka kertoo, että täällä on tapahtunut asioita, joita ei ole kirjoitettu historiankirjoihin, mutta jotka elävät vieläkin maan muistissa.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä tämä kallio meille kertoo. Nimikin, Kokkokallio, ei ole syntynyt sattumalta. Jos mietitään muinaista aikaa, ennen sähkövaloja ja viestintätekniikkaa, tuli oli elämän keskiössä. Se oli lämpöä, suojaa ja ennen kaikkea viestintää. Tällaiset korkeat kohdat maastossa toimivat strategisina pisteinä. Kuvitelkaa tähän huipulle valtava kokko, jonka liekit loimusivat pimeässä yössä. Se on voinut olla merkki naapurikylälle, varoitus vihollisesta tai kutsu yhteiseen juhlaan. Täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin metsästäjät ja keräilijät ovat liikkuneet tuhansia vuosia sitten. Kallion halkeamat ja muodot eivät ole vain luonnontuloa, vaan ne ovat olleet levähdyspaikkoja ja suojaa sateelta niille, jotka tunsivat metsän lait. Tämä kallioperä on todistanut sukupolvien vaihtumista, ja jokainen täällä askeltava lapsi jatkaa itse asiassa pitkää perinnettä, jossa ihminen on kiipeillyt ja tutkinut maailmaa juuri tällaisista näköalapaikoista.
Ja sitten on se, mistä paikalliset kuiskailevat, mutta mitä oppaiden kirjoista ei välttämättä löydy. Sanotaan, että Kokkokallion syvissä koloissa ja kiven alla asuu metsän henkiä tai vanhoja muistoja, jotka eivät halua lähteä pois. On kerrottu tarinoita siitä, kuinka kalliosta on kuulunut kummallista huminaa silloinkin, kun tuuli on ollut tyyni. Jotkut uskovat, että kun täällä leikitään ja nauretaan, se herättää vanhat energiat eloon, ja siksi lapset viihtyvät täällä niin poikkeuksellisen hyvin. Se on eräänlaista näkymätöntä magiaa; tämä kallio on kuin valtava akku, joka on imenyt itseensä vuosisatojen ajan ihmisten tunteita, pelkoa, toivoa ja riemua. Kun kosketatte tätä kiveä, ette kosketa vain graniittia, vaan kosketatte tuhansia tarinoita, jotka odottavat, että joku tulisi ja kuuntelisi niitä uudelleen.
Joten, kun lähdette nyt tutkimaan tätä paikkaa, älkää vain juokseneet, vaan pysähtykää välillä. Katsokaa kiveä, tuntekaa sen karheus ja miettikää, kuka on seisonut täsmälleen samassa kohdassa sata tai tuhat vuotta sitten. Mitä he näkivät? Mitä he ajattelivat? Olipa kyseessä sitten muinainen kokkovartija tai vain metsän lapsi, me kaikki jaamme saman kaipuun luontoon ja korkeuksiin. Nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne tästä paikasta. Olkaa uteliaita, olkaa rohkeita ja muistakaa, että jokainen kivi täällä on pieni pala historiaa. Olkaa hyvä, menkää vain ja nauttikaa Kokkokallion taialla!
