Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy puiston keskelle, ottaa rennosti asentoaan ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii ympäröivällä luonnolla ja laskee äänen hieman mystiseksi.)*
Katsokaas ympärillenne. Tuntuu, eikö? Se on tämä omituinen rauha, joka laskeutuu päälle heti, kun astumme Valimomestarinpuistoon. Täällä kaupungin kiire ja asfaltin hohke jäävät taakse, ja meidät ympäröivät nämä vanhat puut ja pehmeä sammal. Jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein haistaa ilmassa jotain muuta kuin vain kostean mullan ja havupuiden tuoksun. Voitte ehkä aistia kaukaisen raudan maun, hiilen savun ja kuulla jostain kaukaa vaimean kumuun, joka ei kuulu tähän metsän hiljaisuuteen. Me emme ole vain puistossa, vaan me seisomme kerrosten päällä. Tämän vihreän peitteen alla sykkii kaupungin teollinen sydän, joka on joskus lyönyt niin kovaa, että koko maa tärisi jalkojen alla.
Tämä paikka ei ole aina ollut näin levollinen. Jos kelaamme aikaa taaksepäin, täällä vallitsi täysi kaaos ja valtava energia. Valimomestarin nimi ei tullut tyhjästä; täällä on hallittu tulen ja raudan voimaa. Kuvitelkaa valtavat uunit, joissa rauta on virrannut kuin hehkuva joki, ja miehet, joiden kasvot olivat nokeen peittyneet, mutta katseet terävinä. Valimomestari oli oman valtakuntansa kuningas, mies joka tiesi tarkalleen, milloin metalli on oikeassa lämpötilassa ja milloin se on valmis valumaan muottiin. Se oli aikaa, jolloin kaupunki rakentui nimenomaan tästä raudasta ja hiilestä. Täällä on tehty osia, jotka ovat pitäneet tämän yhteiskunnan pystyssä, ja jokainen askel, jonka nyt otamme tällä polulla, on kuljettu tuhansia kertoja raskaille saappailla, jotka kantoivat mukanaan työn raskautta ja teollisuuden ylpeyttä.
Mutta jokaisessa tällaisessa paikassa on myös varjopuolensa, sellaisia tarinoita, joita ei kirjoiteta virallisiin historiankirjoihin. Paikalliset kertovat, että kun puisto on hiljaisimmillaan, jotkut ovat kuulleet metallista kolinasta tai nähneet vilaukselta hahmon, joka vaeltaa polkuja pitkin ikään kuin tarkistaisin vielä kerran, että kaikki on järjestyksessä. Sanotaan, että Valimomestari ei koskaan täysin jättänyt työpöytäänsä. On olemassa myytti kadonneesta valumuotista, jostain mestariteoksesta, jota ei koskaan saatu valmiiksi tai joka kätkeytyi maan alle, kun tehtaat hiljenivät ja luonto alkoi ottaa aluetta takaisin haltuun. Se on sellainen hiljainen salaisuus, joka asuu näiden puiden juurilla. Ehkä se ei ole fyysinen esine, vaan se on tämä perikateva intohimo työhön, joka jäi tänne leijumaan ilmaan.
Nyt, kun me jatkamme matkaamme syvemmälle puistoon, haluan, että katsotte puita eri tavalla. Älkää katsoko vain lehtiä ja oksia, vaan miettikää, mitä kaikkea tämä maa on nähnyt. Mitä se on imenyt itseensä vuosikymmenten saatossa? Kannustan teitä pysähtymään vielä hetken yksin, kuuntelemaan tuulta ja pohtimaan, kuuluuko siellä kenties vielä vaimea kaiku menneestä rautakaudesta. Valimomestarinpuisto on meille muistutus siitä, että kaikki muuttuu, mutta mikään ei katoa kokonaan. Teollisuus vaihtui luonnoksi, melu hiljaisuudeksi, mutta henki on wänkyttämättä täällä. Olkaa siis varovaisia, ette kun aiheuta liikaa melua, ettei mestari herää tarkistamaan työn laatua. Mennäänpä eteenpäin.