Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy kirkon eteen, levittää kätensä ja katsoo vierailijoita hymyillen. Ääni on lämmin, kutsuva ja hieman tarinankertojan sävyinen.)
Katsokaa tätä näkyä. Onko mikään rakennus määritellyt Helsingin siluettia niin vahvasti kuin tämä valtava, vihreäkupolinen jättiläinen. Kun seisomme tässä, tunnen usein, miten kaupungin kiire vain vaimenee ja tilalle tulee tietty kunnioitus. Tuokaa mielessänne hetki se tunne, kun ensimmäistä kertaa nostatte katseenne tuonne huipulle – se on kuin pieni pala Pietaria tai Moskovaa olisi laskeutunut keskelle pohjoista merenrantaa. Tämä ei ole vain kirkko, vaan se on kivinen todistaja ajasta, jolloin Helsinki ei ollut itsenäisen valtion pääkaupunki, vaan tärkeä osa valtavaa keisarikuntaa. Tunnetehan te sen viileyden, joka hohkaa noista seinistä jopa keskikesällä?
Pureudutaan nyt siihen, miten tämä kaikki alkoi. On vuosi 1852, ja Suomi on Venäjän suuriruhtinaskunta. Keisari NikolaI I halusi kirkon, joka ei ainoastaan palvelisi ortodokseja, vaan viestisi myös keisarikunnan mahdista ja loistosta. Arkkitehti Aleksei Gornostajev suunnitteli tämän mestariteoksen uusbysanttilaiseen tyyliin, ja rakentaminen kesti lähes kaksi vuosikymmentä. Kun kirkko vihittiin vuonna 1880, se nimettiin keisari Aleksanteri II:n mukaan, joka oli suomalaisille rakastettu hallitsija. Miettikää niitä tuhansia tiiliä ja valtavia määriä graniittia, joita on raahattu tänne aikana, jolloin koneet olivat vielä lapsenkengissä. Kirkon sisälle astuessanne huomaatte, että vaikka ulkopuoli on monumentaalinen ja jopa hieman pelottava, sisällä vallitsee hämärä, suitsukkeiden tuoksuinen ja rauhoittava maailma, jossa kultaiset ikonit kuiskaavat vuosisatojen rukouksia.
Mutta jokaisella näin suurella rakennuksella on myös salaisuutensa ja mystiikkansa. Monet uskovat, että kirkon valtava kupoli toimii eräänlaisena energiakeskuksena, joka sitoo yhteen idän ja lännen henkisen perinnön. On myös kerrottu tarinoita siitä, miten kirkon rakentamisen aikana kohdattiin yllättäviä haasteita, joita jotkut ovat tulkinneet maan henkien vastustukseksi tai kohtalon leikiksi. Mutta ehkä suurin mysteeri on se, miten tämä rakennus on onnistunut säilymään näin puhtaana ja arvokkaana läpi maailmansotien ja poliittisten mullistusten. Se on kuin aikakone; kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla ortodoksisten kuorojen matalan, värisevän huminan, joka täyttää koko tilan ja saa rintakehän resonoimaan. Se on ääni, joka ei muutu, vaikka maailma ympärillä olisi kuinka levoton.
Nyt, kun olemme katsoneet tätä jättiläistä kaukaa, kutsun teidät nousemaan portaita ylös. Älkää vain katsoko seiniä, vaan pysähtykää hetkeksi tuntemaan se hiljaisuus, joka täällä vallitsee. Kun astutte sisälle, etsikää katseellanne ne yksityiskohdat, jotka kertovat käsityötaidosta ja hartaudesta. Ja kun myöhemmin päivällä katsotte kaupunkia taas ylhäältä päin, muistakaa, että tämä kirkko on nähnyt kaiken: raivauksien, juhlien ja hiljaisten kyynelten. Olkaa hyvävinkäiset, mennäänpä sisään ja annetaan tämän historian puhua meille.