Kuuntele opastus
Tervetuloa, hyvät ystävät. Astukaa lähemmäs, niin että kaikki kuulevat. Ottakaa hetki aikaa ja vain pysähtykää. Kuulkaa, kun kaupungin melu vaimenee ja korvaanne alkaa kuulua jotain muuta: kaukainen applausseiden jylinä, sametin kahina ja kenties jossain syvällä näyttämön alla kuuluva hermostunut hengitys. Me emme ole vain astumassa rakennukseen, vaan me astumme portaaliin. Teatterimuseo ei ole pelkkä kokoelma vanhoja esineitä, vaan se on muistiinpanekirja kaikista niistä tunteista, joita ihminen on uskaltanut näyttää julkisesti. Täällä seinät eivät puhu, ne kuiskaavat. Täällä jokainen pölyhiukkanen on kenties osa jotain suurta tragediaa tai hullunkurista komediaa, joka on nähty jo sata vuotta sitten.
Kun katsotte näitä näyttämöpukuja ja kuluneita käsikirjoituksia, miettikää sitä maailmaa, josta ne ovat peräisin. Teatteri oli ennentään paljon enemmän kuin vain viihdettä; se oli yhteiskunnan peili ja usein ainoa paikka, jossa uskalsi kyseenalaistaa vallan tai tutkia ihmismielen pimeimpiä sopukoita. Ajatelkaa niitä aikakausia, jolloin valaistus hoitui öljylampuin ja kynttilöillä, mikä loi tilaan mystisen, lepattavan hämärän. Tuossa hämärässä raja todellisuuden ja kuvitelman välillä hämärtyi. Näyttämön taakse kätkeytyi valtava koneisto: narut, vastapainot ja puuseppien taikaa, jolla saatiin jumalat laskeutumaan taivaalta tai helvetin liekit nousemaan lattialla. Se oli teknologian huippua aikana, jolloin sähkö oli vielä ihme. Jokainen täällä oleva rekvisiitta on nähnyt tuhansia katseita, ja jokainen viiva käsikirjoituksessa on hiottu viimeisen päälle, jotta yleisön sydämet lyöisivät samaan tahtiin.
Mutta kuten jokaisessa teatterissa, myös tämän museon varjoissa asuu omat salaisuutensa. Teatterimaailmassa on aina ollut vahva uskomus tiettyjen rituaalien ja kieltojen voimaan. Olette ehkä kuulleet, ettei näyttämöllä saisi mainita tiettyjä sanoja, kuten Macbethia, ettei huono onni iskisi koko ensi-iltaan. Täällä museossa, kun valot himmenevät, jotkut sanovat, että voitte tuntea entisten suurten tähtien läsnäolon. He eivät ole poistuneet, vaan he asuttavat edelleen näitä tiloja, odottaen omaa vuoroaan nousta valokeilaan. On kerrottu tarinoita puvuista, jotka tuntuvat liikkuvan itsestään, tai kuiskaajista, jotka antavat ohjeita näyttelijöille, joita ei enää ole. Se on osa teatterin mystiikkaa: kun rooli on tarpeeksi vahva, se ei päästä irti esittäjästään edes kuoleman jälkeen.
Nyt, kun olemme tunnelmoineet historian havinaa, on aika antaa teidän itse tutustua näihin aarteisiin. Mutta teen teille haasteen: kun kuljetta vastuulla olevien esineiden ohi, älkää katsoko niitä vain esineinä. Kysykää itseltänne, kuka tämän puvun on pukenut päälleen, mitä hän on tuntenut juuri ennen kuin esirippu nousi ja mitä hän on ajatellut, kun viimeiset valot sammuivat. Anna mielikuvituksesi viedä. Teatterimuseo ei ole vain menneisyyden säilö, vaan se on kutsu kokea elämä kaikkine dramaattisine käänteineen. Olkaa hyvä, astukaa sisään ja antakaa esirippujen nousta omassa mielessänne. Nauttikaa matkasta!