Suomen mullassa lepääville neuvostosotureille ja Neuvostoliiton kansalaisille

(Opas pysähtyy, laskee äänensä ja katsoo ympärilleen. Hän antaa hiljaisuuden kestää hetken ennen kuin aloittaa.) Tervetuloa. Pysähtykää hetkeksi ja kuunnelkaa. Huomaatteko, miten täällä on eri tunnelma kuin vain kymmenen metrin päässä olevalla tiellä? Täällä ilma tuntuu painavammalta, melkein sähköiseltä. Me seisoimme juuri maan päällä, jonka alla lepää tuhansia kohtaloita. Nämä eivät olleet vain sotilaita, vaan nuoria miehiä, isien ja poikien, jotka kaukaisista kylistä ja suurista kaupungeista, kuten Leningradista tai Moskovasta, päätyivät tänne, tuntemattomaan pohjoiseen metsään. Kun katsotte näitä vaatimattomia merkkejä ja hiljaista maata, älkää nähneet vain vihollista tai poliittista vastustajaa, vaan ihmisiä, joiden matka päättyi tähän suomalaiseen mullaan. Täällä historia ei ole vain kirjoissa, se on kirjaimellisesti jalkojemme alla, hiljaisena ja odottavana. Jos menemme syvemmälle historiaan, meidän on ymmärrettävä se valtava koneisto, joka toi nämä ihmiset tänne. Toinen maailmansota ja erityisesti talvi- ja jatkosodan vuodet olivat aikaa, jolloin yksilö oli vain pieni ratas valtavassa valtiollisessa koneistossa. Neuvostosoturit heitettiin usein hyökkäykseen ilman kunnon varusteita, keskellä jäätävää pakkasta, johon heidän etelämäiset vaatteensa eivät pystyneet vastaamaan. Monet heistä eivät kuolleet taisteluissa, vaan kylmyyteen, nälkään ja sairauksiin. He olivat osa strategista peliä, jossa ihmishengen arvo oli usein pienempi kuin yhden kilometrin eteneminen kartalla. Suomen maaperään jäi satoja tuhansia näistä miehistä. Osasta tuli sankareita omassa maassaan, mutta suurin osa jäi nimettömiksi, hautautuen kiireellä tehtyihin joukkohautoihin tai jäämään metsien syliin, kun rintamalinjat liikkuivat ja maailma heistä unohti. Tähän liittyy kuitenkin tietty salaisuus, lähes myyttinen kerros. Pitkään nämä hautausmaat ja hautapaikat olivat ikään kuin näkymättömiä. Suomessa ne olivat pitkään vain "vastustajan hautoja", joita ei hoidettu tai joiden olemassaoloa ei korostettu. Mutta neuvostoliittolaiselle perheelle nämä paikat olivat pyhiä, vaikka tie tänne oli poliittisesti lähes mahdoton. On tarinoita siitä, kuinka vuosikymmenten jälkeen omaiset ovat vaeltaneet metsissä etsien merkkejä läheisistään, ohjattuina vain epämääräisillä kartoilla ja muistoilla. Syntyi eräänlainen hiljainen sopimus: me annoimme heidän levätä rauhassa, ja vastineeksi historia antoi meille mahdollisuuden unohtaa sodan kauhut. Nämä hautapaikat kantavat mukanaan sellaista surua, joka ei tunne kansallisuutta tai ideologiaa, vaan on universaalia ja syvää. Nyt, kun me jatkamme matkaamme, pyydän teitä viemään tämän hetken mukananne. Kun katsotte ympärillenne ja näette tämän kauniin, vihreän maiseman, muistakaa, että rauha on rakennettu kerroksittain. Se on rakennettu menneisyyden uhrausten ja kivuliasta hiljaisuutta kunnioittaen. En ehkä voi antaa teille tarkkoja nimiä jokaisesta täällä lepäävästä, mutta voimme antaa heille kunnioituksemme. Pysähtykää vielä sekunnin ajan, hengittäkää syvään ja miettikää, mitä jokainen meistä jättäisi jälkeensä, jos matka päättyisi yllättäen tuntemattomaan maahan. Mennäänpä nyt eteenpäin, mutta pidetään tämä hiljaisuus mielessä.