Luku 1
*(Opas pysähtyy Kettupuiston reunalle, kääntyy ryhmää kohti ja hymyilee lempeästi. Hän elehtii kädellään ympäröivää vehreyttä ja lasten riemastuneita huutoja.)*
Katsokaa tätä paikkaa. Ensimmäistä silmäystystä tulee vain leikkipaikka, eikö vain? Värikkäitä kiipeilytelineitä, hiekkaa varpaissa ja lasten naurua, joka kaikuu puiden välissä. Mutta jos me pysähdymme hetkeksi ja suljemme silmämme, voimme antaa tämän nykyhetken melun hälvetä. Tunne tuo kostean mullan tuoksu ja kuuntele, miten tuuli humisee noissa vanhoissa puissa. Täällä, tämän hoidetun nurmikon ja leikkivälineiden alla, lepää kerroksittain muistoja. Kettupuisto ei ole vain paikka kuluttaa energiaa, vaan se on pieni saareke ajassa. Se on kuin kirjan sivu, jota on kirjoitettu monta kertaa päällekkäin, ja meidän tehtävämme on nyt lukea ne rivit, jotka ovat jääneet näkyviin vain tarkkanäköisille.
Jos mennään takaisin aikaan, jolloin täällä ei ollut muovisia liukumäkiä, tämä alue oli osa laajempaa luonnonmukaista vyöhykettä, jossa kaupungin syke kohtasi villin metsän. Ennen kuin asfaltti ja säännölliset katulinjat piirsivät maiseman, täällä kulkivat polut, joita käytettiin niin puunajoon kuin salaisiinkin kohtaamisiin. Historiallisesti tällaiset ”kettumaiset” ja metsäiset kolot ovat olleet kaupunkilaisten hengähdyspaikkoja, paikkoja, joissa on voinut paeta teollistumisen nokea ja kiirettä. Täällä on todennäköisesti laidunnettu karjaa ja kerätty marjoja sukupolvien ajan. Kun kaupunki alkoi laajentua, monet tällaiset viheralueet uhrattiin rakennuksille, mutta Kettupuisto säilyi. Se on jäänyt jäljelle muistutuksena siitä, miltä maa tuntui jalkojen alla ennen kuin se päällystettiin kivellä. Se on siis tavallaan elävä museo, jossa luonto on päässyt säilyttämään oman itsepäisyytensä.
Mutta tässä tulee se mielenkiintoisin osa, eli se, mitä oppaiden oppaat kertovat. Kettupuistoon liittyy vanha, lähes unohdettu tarina paikallisesta ”Kettumestarista”. Sanotaan, että kauan sitten täällä asui mies, joka ei puhunut ihmisten kieltä, vaan ymmärsi metsän eläimiä. Legendan mukaan hän opetti alueen ketut suojelemaan puistoa ja sen rauhallisuutta. Paikalliset kertoivat, että jos joku tuli tänne huonoilla aikeilla tai halusi rikkoa luonnon tasapainon, ketut tekivät hänelle pieniä mutta ärsyttäviä kepposia – tavarat katosivat tai polut tuntuivat johtavan takaisin alkuun. Nykyään me nauramme tälle, mutta katsokaa noita tiheämpiä pensaikkoja tuolla reunalla. Moni vannoo nähneensä siellä vilahtavan oranssin hännän juuri sillä hetkellä, kun kääntää päätään. Ehkä Kettumestarin perintö elää vieläkin, vahtien, että tämä paikka pysyy turvasatamana kaikille, pienille ja suurille.
Joten, kun te nyt jatkatte matkaanne ja katsotte lapsia kiipeilemässä tai istutte itse hetken penkillä, muistakaa, ettei tämä ole vain leikkikenttä. Se on silta menneisyyteen ja kunnianosoitus sille luonnolle, joka on aina ollut osa meidän kaupunkia. Kannustan teitä kävelemään puiston läpi hitaasti, melkein varovasti, ja etsimään omia merkkejään historiasta. Ehkä löydätte vanhan kiven, joka on ollut osa jotain rakennusta, tai huomaatte, miten puiden juuret kietoutuvat toisiinsa kuin vanhat tarinat. Olkaa tervetulleita tutkimaan Kettupuiston salaisuuksia, ja muistakaa olla ystävällisiä metsän asukkaille. Matka jatkuu tästä eteenpäin, mutta jättäkää pala mieltänne tänne, näiden puiden varjoon.
