Pellonsyrjä

(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii ympäröivää luontoa kohti. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen mutta itsetietoinen.) Katsokaas ympärillenne. Täällä Pellonsyrjällä aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Vedäkää syvään henkeen tätä kosteaa metsän tuoksua ja kuunnelkaa, miten kaupungin häly vaimenee taustalle. Me seisoimme nyt paikassa, jossa luonto on ottanut takaisin sen, mikä kerran oli ihmisen hallussa. Täällä ei ole prameita monumentteja tai kultaisia patsaita, mutta juuri siinä on tämän paikan taika. Se on hiljaista historiaa, joka ei huuda, vaan kuiskaa. Kun katsotte näitä vanhoja puita ja maaston loivia muotoja, älkää nähneet vain metsää, vaan kerroksia. Me olemme nyt ikään kuin historian arkistossa, jossa sivut ovat sammalta ja mustetta on juurakoiden muodossa. Jos menemme syvemmälle, niin meidän täytyy ymmärtää, mitä tämä nimi, Pellonsyrjä, oikeastaan tarkoittaa. Se ei ole vain osoite, vaan se kertoo tarinan rajapinnasta. Ennen kuin täällä oli tätä tiheää kasvustoa, täällä on käyty kovaa työtä. Nimi viittaa siihen, että täällä on ollut peltojen reunaa, sellaista maata, joka on ollut juuri ja juuri viljelyskuntoista – se syrjäisin osa, jossa ihminen on taistellut luontoa vastaan. Kuvitelkaa tänne vanhat kiviaidat ja ihmiset, jotka ovat raivanneet tätä maata käsin, kivi kiveltä, sukupolvi toisensa jälkeen. Täällä on koettu nälkävuodet ja sadon juhlat. Tämä maa on imenyt itseensä vuosikymmenten hien ja vaivannäön. Se on ollut kaupungin takapiha, paikka jonne on tuotu se, mikä ei sopinut etupihalle, mutta samalla se on ollut elinehto niille, jotka täällä asuttivat näitä syrjäisiä kolkkia. Mutta tiedättehän, että jokaisessa tällaisessa paikassa on myös jotain, mitä ei kirjoiteta historiankirjoihin. Paikallisten keskuudessa on aina liikuttanut tarinoita siitä, mitä täällä on oikeasti tapahtunut pimeiden tuntiin. Sanotaan, että Pellonsyrjän kosteikoissa ja varjoisissa kohdissa asuu muistoja, jotka eivät halua lähteä pois. On puhuttu salaisista poluista, joita pitkin kuljettiin kaupungin silmien ulottumattomissa – ehkäpä kiellettyjä kohtaamisia tai salaisia viestejä sodan ja levottomuuksien aikoina. Jotkut sanovat, että jos seisoo tässä täysin hiljaa, voi kuulla kaukaisen kirveen iskun tai vaimean puheen, vaikka ympärillä ei olisi ketään. Se on se mystiikka, joka syntyy, kun ihminen poistuu paikasta, mutta hänen jättämänsä energia jää viipymään puiden katveeseen. Se on sellaista kansanperinnettä, joka tekee tästä metsästä elävän olion. Nyt kun olemme tunteneet tämän paikan hengityksen, haastan teidät tekemään yhden asian. Kävelkää hetki yksin, katsokaa maastoa ja yrittäkää löytää sieltä jokin pieni merkki ihmisen kädenjäljestä – ehkäpä muotoinen kivi tai outo painauma maassa. Mietikää, kuka täällä on kulkenut sata vuotta sitten ja mitä hän on ajatellut katsoessaan samaa taivasta kuin me nyt. Menkää, tutkikaa, mutta muistakaa kunnioittaa tätä hiljaisuutta. Me jatkamme matkaamme hetken kuluttua, mutta ottakaa tämä tunnelma mukaan. Pellonsyrjä ei ole vain luontoa, se on peili, josta voimme katsoa omaan yhteiseen historiaamme.