Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy rannan tuntumaan, ottaa syvään henkeä ja viittaa kädellään ympäröivää metsää ja kimaltelevaa vettä kohti. Ääni on rauhallinen, kutsuva ja hieman salaperäinen.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se hetki, kun kaupungin melu, tuo jatkuva humina, vain katoaa. Täällä Porvarinlahden etelärannalla aika tuntuu pysähtyneen. Kun seisomme tässä, veden äärellä, ja annamme havupuiden tuoksun täyttää keuhkot, emme ole vain luonnonsuojelualueella, vaan eräänlaisessa aikakapselissa. Huomatkaa, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miten vesi liikahtaa vain kevyesti. Tämä paikka on kuin kaupungin vihreä keuhko, mutta samalla se on hiljainen todistaja kaikesta siitä, mitä tämän maan ympärillä on tapahtunut. Se on paikka, jossa luonto on ottanut takaisin vallan, mutta jättänyt jälkeensä kaiun menneisyydestä.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin täytyy muistaa, että tämä maisema ei ole aina ollut näin koskematon. Nimi Porvarinlahti kertoo meille jo itsessään tarinaa. Se viittaa aikaan, jolloin vesistöt olivat elämän valtaväyliä ja kaupankäynnin keskuksia. Täällä, näiden rantametsien suojassa, on kulkenut ihmisiä satojen vuosien ajan. Ennen kuin betoni ja asfaltti ympäröivät meidät, tämä alue oli osa laajempaa metsä- ja vesistömosaiikkia, jossa luonnonvarat olivat elinehto. Kuvitelkaa tähän rantaan vanhat soutuveneet, kalastajien verkkojen kuivuminen ja metsästäjien polut, jotka kulkivat täsmälleen samoja linjoja pitkin kuin me nyt kuljemme. Tämä eteläranta on säilynyt meille muistutuksena siitä, millaista esikaupunki oli ennen kaupungistumisen suurta hylyystä. Se on pieni palanen alkuperäistä suomalaista luontoa, joka on taistellut tiensä läpi vuosikymmenten muutosten.
Mutta tiedättekö, mikä tämän paikan todellinen salaisuus on? Monet kulkevat täällä vain ulkoilemassa, mutta jos kuuntelee tarkasti, voi melkein aistia täällä leijuvan mystiikan. Tarinoiden mukaan tällaiset suojaisat rannat ja tiheät metsiköt olivat ennen aikoinaan paikkoja, joihin etsittiin rauhaa tai joissa on kohdattu asioita, joita ei osattu selittää. On sanottu, että täällä on kulkenut varjoja, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Ehkä se on vain metsän tuulen huminaa tai veden liplatusta, mutta on jotain hyvin erityistä siinä, miten tämä alue tuntuu suojelevan itseään. Se on kuin luonnon oma pyhäkkö, jossa myytit ja todellisuus kietoutuvat yhteen. Täällä, missä sammal peittää vanhat kivet, voi tuntea olevansa vain vieras maailmassa, joka kuuluu oikeastaan vain linnuille, kaloille ja hiljaisuudelle.
Nyt kun olemme kulkeneet tämän polun ja kuunnelleet menneisyyttä, haluan antaa teille pienen tehtävän. Kun jatkatte matkaanne, älkää vain kävelkö, vaan pysähtykää vielä kerran. Sulkekaa silmänne ja yrittäkää kuulla se hiljaisuus, joka on nykyään niin harvinaista. Anna tämän paikan energian latautua teihin. Meillä on valtava etuoikeus, että voimme vielä kokea tällaista koskematonta luontoa keskellä kaupunkia. Pidetään tämä salaisuus ja tämä rauha tallessa, jotta myös seuraavat sukupolvet voivat tulla tänne etsimään vastausta sille, mitä on olla osa jotain suurempaa. Kiitos, kun kuljitte tämän matkan kanssani. Olkaa hyvät, nauttikaa loppumatkasta ja pysykää polulla.