Luku 1
*(Opas pysähtyy Korkeimman oikeuden rakennuksen eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämminhenkisesti, mutta arvokkaasti.)*
Katsokaapa tätä rakennusta. Täällä, kaupungin sykkeessä, on paikka, jossa aika tuntuu hidastuvan ja ilma muuttuvan painavammaksi. Huomaatteko, miten arkkitehtuuri viestii meille jo ennen kuin astumme sisään? Se ei ole huutava tai pröystäilevä, vaan pikemminkin hillitty, jopa ankara. Se on tarkoituksella tehty niin. Täällä ei ole kyse yksilöistä tai hetken tunteista, vaan jostain paljon suuremmasta: oikeudenmukaisuudesta ja lain pysyvyydestä. Kun seisomme tässä, me emme katso vain kiveä ja betonia, vaan Suomen oikeusvaltion ankkuria. Tunnukaa tuo hiljaisuus, joka ympäröi rakennusta, vaikka ympärillä vilisee autoja ja ihmisiä. Se on vastuun ja harkinnan hiljaisuus.
Jos menemme historian syvään päätyyn, meidän on ymmärrettävä, että tämä rakennus ja sen tehtävä eivät syntyneet tyhjiössä. Korkein oikeus on kantanut harteillaan kansakunnan moraalista kompassia silloinkin, kun maailma ympärillä on ollut kaaoksessa. Kuvitelkaa itsenne vuosikymmenten taakse, aikaan, jolloin Suomi muovasi itsestään modernin valtion. Täällä on tehty päätöksiä, jotka ovat määritelleet, mitä on vapaus ja mitä on rikos. Jokainen käytävä ja jokainen suljettu ovi kätkee sisäänsä tuhansia ihmiskohtaloi – kyyneleitä, helpotuksia ja raskaita huokauksia. Se on ollut paikka, jossa on joutunut punnitsemaan kirjaimen ja hengen välistä eroa. Historian saatossa täällä on istunut miehiä ja naisia, joiden on pitänyt pysyä puolueettomina silloinkin, kun yhteiskunnalliset paineet ovat olleet valtavat. Se on ollut jatkuvaa tasapainoilua perinteen ja uudistumisen välillä.
Mutta tiedättehän, että jokaisessa tällaisessa arvovaltaisessa paikassa on myös omat mysteerinsä. Ihmiset puhuvat usein vain lakikirjoista, mutta rakennuksen seinien sisällä liikkuu tarinoita, jotka eivät päädy virallisiin pöytäkirjoihin. On sanottu, että täällä vallitsee tietty näkymätön kurinalaisuus, joka tuntuu myös vierailijan iholla. Jotkut sanovat, että täällä voi aistia menneiden tuomareiden läsnäolon, ikään kuin heidän harkintansa vielä leijuisi ilmassa. On myös myyttejä niistä salaisista keskusteluista, joita on käyty suljettujen ovien takana ennen lopullista päätöstä – hetkistä, jolloin laki on kohdannut inhimillisyyden ja ratkaisu on löytynyt vasta viime hetkellä, lähes intuition kautta. Se on se hienovarainen jännite, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain toimiston; se on oikeuden pyhäkkö.
Nyt, kun meidän on jatkettava matkaamme, haluan teidän viemään tästä jotain muuta kuin vain kuvia julkisivusta. Kun katsotte tätä rakennusta vielä kerran, miettikää sitä vastuuta, joka täällä lepää. Se muistuttaa meitä siitä, että yhteiskuntamme perusta ei ole hiekkaa, vaan harkittua ja perusteltua oikeutta. Se on turva, jota emme arkiessa huomaa, mutta jota tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta, kun elämä kääntyy meille vasten. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian palasen läpi kanssani. Olkaa hyvä ja seuraatte minua, niin siirrymme kohti seuraavaa pysäkkiä.
