Luku 1
*(Opas pysähtyy pellon reunalle, ottaa hienoisen tauon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän imeä itseensä maiseman. Hän puhuu rauhallisesti, lämpimästi ja hieman tarinankerronnalliseen tyyliin.)*
Katsokaa tätä näkymää. Ensimmäisellä silmäyksellä täällä on vain hiljaista, avointa luontoa, tuulessa humisevia heinikoita ja ehkä muutama lintu, joka huutaa jossain kaukana. Mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja annatte mielikuvituksen toimia, huomaatte, että Bredvikinpelto ei ole vain tyhjää tilaa. Se on kuin valtava, avoin historian kirja, jonka sivut ovat kellastuneet ja kuluneet. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin se kantaisi mukanaan muistoja sukupolvilta, jotka ovat kulkeneet näitä samoja polkuja ennen meitä. Tässä paikassa luonto ja ihmisen kädenjälki ovat kietoutuneet toisiinsa niin tiukasti, ettei niitä voi enää erottaa. Me seisomme nyt paikassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen, mutta jossa jokainen kivi ja jokainen mätäs kertoo tarinan selviytymisestä.
Kun menemme syvemmälle tähän maisemaan, meidän on ymmärrettävä, mitä tämä pelto on meille tarkoittanut. Sata tai kaksisataa vuotta sitten tämä ei ollut vain kaunista maisemaa, vaan se oli elämän ja kuoleman raja. Tämä maa on ollut raskasta, sitkeää ja joskus armotonta. Täällä on raivattu kiviä käsin, hiennitetty otsat ja taisteltu jokaisesta viljankorrasta. Bredvikinpelto on ollut yhteisönsä sydän, paikka, jossa vuodenajat määrittivät ihmisen koko elämänrytmin. Kevään kylvöt ja syksyn sadonkorjuut eivät olleet vain työtä, vaan ne olivat pyhiä rituaaleja. Voitte melkein kuulla kaukaisen sirpin kilinän ja ihmisten puheensorinan, kun koko kylä on kokoontunut auttamaan toisiaan. Se oli aikaa, jolloin ihminen oli täysin riippuvainen maaperästä ja säästä. Jos sato petti, nälkä kolkutti ovella. Tämä pelto on siis todiste ihmisen sitkeydestä ja siitä uskomattomasta tahdosta, jolla luonto on alistettu ruuaksi ja suojaksi.
Mutta kuten jokaisessa vanhassa paikassa, myös Bredvikillä on omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta historiankirjoihin. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että pellon reunalla, missä metsä alkaa tihentyä, asuu jotain, mitä ei voi selittää. Sanotaan, että tietyissä valo-olosuhteissa, juuri ennen hämärää, täällä voi nähdä hahmoja, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Jotkut uskovat, että pelto on rakentunut vanhan uhripaikan päälle, ja että maan alla lepää muistoja vielä kauempaa menneisyydestä. Onko kyse vain kansanperinteestä vai onko tässä maassa jotain sellaista energiaa, joka vetää puoleensa menneisyyden henkiä? Olipa kyse sitten myyteistä tai vain mielikuvituksesta, täällä on vaikea olla tuntematta pientä väristystä selkäpiissä. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin pelkän luontokohteen.
Nyt kun olemme kulkeneet tämän pellon halki, pyydän teitä pysähtymään vielä kerran. Katsokaa ympärillenne ja miettikää, mitä te jättätte jälkeenne maailmaan. Bredvikinpelto on meille muistutus siitä, että me olemme vain vieraita tässä maisemassa, hetkellisiä kulkijaita suuressa aikajänteessä. Tämä maa on ollut täällä ennen meitä ja se on täällä vielä pitkään sen jälkeen, kun meidät on unohdettu. Mutta juuri nyt, tässä hetkessä, meillä on mahdollisuus tuntea yhteys menneisiin sukupolviin. Kiitos, kun kuljitte tämän polun kanssani. Voitte nyt jatkaa matkanne rauhassa, mutta muistakaa kuunnella tuulta – ehkä se kuiskaa teille vielä jonkin viimeisen salaisuuden.
