Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Hän elehtii kädellään ympäröivää metsää ja veden kimmellystä.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se tietty rauha, joka laskeutuu päälle heti, kun astutaan tänne Urtojanpuistoon? Me ollaan nyt paikassa, missä kaupungin kiire ja asfaltin kumu vaimenevat, ja luonto ottaa vallan. Täällä ilma tuoksuu erilaiselta – kostealta mullalta, havupuilta ja siltä tietyltä järvimaisemalla, joka saa ihmisen hidastamaan tahtiaan. Täällä ei ole kiire mihinkään. Urtoja ei ole tarkoitettu vain läpikulkupaikaksi, vaan se on kuin vihreä keuhko, hengähdyspaikka, joka kätkee sisäänsä enemmän kuin mitä ensisilmäyksellä näkee. Se on paikka, jossa luonnon oma rytmi ja ihmisen jättämät jäljet kietoutuvat yhteen tavalla, joka saa meidät pohtimaan, kuka täällä on kulkenut ennen meitä.
Jos menemme historian syvään päätyyn, niin tämä alue ei ole aina ollut vain virkistyspuisto. Urtojan ympäristö on kertonut tarinoita selviytymisestä ja työnteosta jo vuosikymmenien ajan. Ennen kuin kaupunki laajeni ja puistot piirrettiin karttoihin, tällaiset alueet olivat elintärkeitä paikallisille. Täällä on raivattu peltoja, hakattu polkuja ja hyödynnetty metsän antimia. Mieti niitä ihmisiä, jotka sata vuotta sitten kulkivat näitä samoja rantoja pitkin, ehkäpä kantaen polttopuita tai tarkkaillen kalaverkkojaan. Täällä on koettu arjen kova työ, mutta myös sunnuntai-iltapäivien lepo. Alueen maasto, nuo pienet kukkulat ja syvänteet, ovat säilyttäneet muiston ajasta, jolloin luonto määritteli sen, mihin rakennettiin ja miten liikuttiin. Se on ollut osa kaupungin kasvukipuja, mutta onneksi Urtoja on säilynyt meille muistutuksena siitä, miltä alkuperäinen maisema on näyttänyt ennen betonirakenteita.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella vanhalla puistolla on myös omat salaisuutensa. Täällä Urtojassa on aina liikuttanut tietynlaista mystiikkaa. Paikalliset kertovat, että kun sumu nousee veden pinnalta varhaisina aamuisina, metsän rajassa voi nähdä hahmoja, jotka kuuluvat jo kauan sitten menneille sukupolville. On sanottu, että tietyt puut täällä ovat nähneet enemmän kuin kukaan uskaltaa kertoa – ne ovat olleet hiljaisia todistajia salaisille kohtaamisille ja kenties jopa hätäisille piilopaikoille sodan tai levottomuuksien aikoina. Onko kyse vain kansanperinteestä vai onko täällä todella jotain sellaista, mitä ei voi selittää kartoilla tai historiakirjoilla? Minä uskon, että tällaisissa paikoissa asuu alueen sielu. Se on se tunne, kun tunnet takanasi jonkun katseen, vaikka olet yksin metsässä. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin kunnioittavaa – kuin puisto itse kertoisi meille, että olemme täällä vain vieraita.
Nyt kun olemme kulkeneet tämän pätkän, haluaisin teidät pysähtymään vielä hetkeksi. Kuunnelkaa. Kuulkaa, miten tuuli humisee lehvistössä ja miten vesi lyö rantaan. Se on historian ääni, joka ei koskaan vaikene. Toivon, että kun jatkatte matkaanne, ette vain kävele tämän puiston läpi, vaan pysähdytte katsomaan jotain pientä yksityiskohtaa – kenties sammaleista kiveä tai vanhaa puunrunkoa. Mietikää, mitä tarinaa se kertoisi, jos osaisi puhua. Kiitos, kun kuljitte tänään kanssani Urtojan salaisuuksien äärellä. Olkaa hyvät ja jatkakaa matkaa rauhassa, ja antakaa luonnon puhutella teitä vielä hetken.