Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy puiston vehreälle aukioille, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko siltä, että kaupungin melu vaimenee täällä? Se on juuri se taika, mitä Peltolanpuisto tekee. Me seisomme nyt paikassa, jossa luonto on ottanut takaisin vallan, mutta jos kuuntelette tarkkaan, voitte kuulla historian kuiskaavan lehvästön keskellä. Täällä ei ole kyse vain puista ja poluista, vaan tämä on kaupungin vihreä arkisto. Hengittäkää syvään – tuo tuoksu, märkä multa ja vanha puu, se on sama tuoksu, joka on täyttänyt tämän maan vuosikymmeniä. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ja meidän tehtävämme on nyt kurkistaa verhon taakse ja katsoa, mitä kaikkea näiden puiden juurille on jäänyt kätkettynä.
Jos mennään takaisinpäin, niin tämä alue ei ole aina ollut näin seesteinen. Peltola on kokenut saman kasvukivun kuin koko ympäröivä kaupunki. Alun perin täällä on ollut tilaa hengittää, peltoja ja metsää, mistä nimi onkin saanut alkunsa. Mutta sitten tuli teollisuuden nousu ja kaupungistumisen vyöry. Ihmiset muuttivat tänne, talot nousivat ja luonto joutui väistymään. Mutta Peltolanpuisto on jäänyt meille muistutukseksi siitä, millainen tämä maisema oli ennen kuin asfaltti peitti maan. Se on ollut työläisten ja perheiden yhteinen olohuone, paikka, jossa on vietetty sunnuntaikävelyitä ja jossa lapset ovat oppineet kiipeämään puuhun. Jokainen vanha puunrunko täällä on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, sodat kaukana ja rauhan ajan arjen hienovaraiset muutokset. Tämä puisto on kuin pieni saari, joka on säilyttänyt sielunsa keskellä urbaania sykettä.
Mutta tässä tulee se mielenkiintoinen osa. Paikallisten keskuudessa on aina liikunut tarinoita siitä, että puiston syvimmät kolot kätkevät sisäänsä jotain enemmän kuin vain luonnonkiviä. Sanotaan, että täällä on kulkenut vanhoja polkuja, jotka eivät näy nykyisissä kartoissa, ja että jotkut ovat nähneet sumuisina aamuina hahmoja, jotka kuuluvat jo kauan sitten menneeseen aikaan. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko täällä jokin energiakenttä, joka sitoo meidät menneeseen? Monet uskovat, että puiston vanhimmat puut toimivat eräänlaisina vartijoina, jotka suojelevat kaupungin viimeisiä salaisuuksia. Ehkäpä jossain tuon tiheikön alla lepää vielä muistoja ihmisistä, jotka rakastivat tätä maata niin paljon, etteivät he koskaan täysin lähteneet pois.
Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Kun me jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö, vaan katsokaa tarkasti maahan ja puiden väleihin. Etsikää merkkejä, jotka eivät kuulu luontoon – ehkäpä vanha kivenmurska tai rapistunut aita. Ne ovat vihjeitä siitä, mitä täällä on joskus ollut. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa, miltä tämä paikka kuulosti sata vuotta sitten. Kun avaatte silmänne, huomaatte, että Peltolanpuisto ei ole vain metsikkö, vaan se on elävä silta meidän ja esi-isiemme välillä. Mennäänpäpä katsomaan, mitä seuraava mutka meille paljastaa.