alikersantti Veikko Siironmaa

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja laskee äänensä hieman, luoden odottavan tunnelman. Hän viittaa kädellään ympäröivään maisemaan.)* Katsokaapa ympärillenne. Täällä, missä ilma tuntuu hieman viileämmältä ja metsän hiljaisuus painaa rintakehää, historia ei ole vain kirjoissa, vaan se on imeytynyt syvälle tähän maahan. Kun seisomme tässä, me emme ole vain nähtävyyden äärellä, vaan me astumme sisään hetkeen, jota ei voi täysin ymmärtää vain lukemalla päivämääriä. Voitte melkein kuulla kaukaisen tykityksen ja haistaa kostean mullan ja ruudin sekaisen tuoksun. Täällä, alikersantti Veikko Siironmaan muistojen äärellä, aika tuntuu pysähtyneen. Me emme puhu vain yhdestä miehestä, vaan siitä näkymättömästä langasta, joka yhdistää meidät niihin, jotka kerran kulkivat näitä samoja polkuja pelolla, mutta periksiantamattomalla tahdolla. Siirrytään nyt syvemmälle siihen, kuka Veikko Siironmaa oikeastaan oli ja mitä tämä paikka edustaa. Alikersantti Siironmaa ei ollut mikään kirjan kuvituksesta nostettu sankari, vaan tavallinen mies, jolle annettiin epätavallisen raskas taakka kantaa. Sodan raivoisimmilla hetkillä, kun linjat olivat hämärtyneet ja selviytymisvietti oli ainoa ohjaava voima, Siironmaan kaltaiset miehet olivat se liima, joka piti rintaman koossa. Hänen asemansa alikersanttina tarkoitti, että hän oli se silta upseeriston käskyjen ja miesten todellisuuden välillä. Se oli vaativin paikka olla: hänen piti olla esikuvana, mutta samalla jakaa jokainen pelon hetki alistensa kanssa. Täällä, näissä maastoissa, hän teki päätöksiä sekunneissa, päätöksiä jotka määrittivät, kuka sai palata kotiin ja kuka jäi osaksi tätä metsää. Kyse ei ollut vain strategiasta, vaan raa’asta selviytymistaistelusta, jossa jokainen kivi ja jokainen puunrunko saattoi olla viimeinen suoja. Mutta jokaisen sotahistorian ympärillä leijuu aina jotain sellaista, mitä viralliset raportit eivät kerro. Tähän paikkaan liittyy tietty salaisuus, lähes myyttinen tuntu. Sanotaan, että Siironmaan rohkeus ei syntynyt pelkästä kurista, vaan jostain syvemmästä, kenties siitä lupauksesta, jonka hän oli antanut itselleen tai läheisilleen. Paikalliset tarinat kuiskaavat, että on hetkiä, jolloin tuuli kantaa täällä kaikuja menneisyydestä, kuin joku vielä vartioisi näitä rajoja. Onko se vain mielikuvitusta, vai onko tässä maaperässä jotain sellaista latausta, jota ei voi selittää tieteellä? Myytti Siironmaasta on tarina uhrautuvuudesta, jota ei pyydetty, mutta joka annettiin vapaaehtoisesti. Se on muistutus siitä, että sankaruus ei ole aina suuria puheita ja mitalirivejä, vaan usein hiljaista, näkymätöntä työtä pimeässä, kun kukaan ei katso. Nyt, kun olemme kulkeneet tämän polun ja pysähtyneet tämän miehen muiston äärellä, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Mitä me oikeasti kannamme mukanamme tästä kokemuksesta? Historia ei ole vain taaksepäin katsomista, vaan se on peili, josta voimme katsoa omaa nykyhetkeämme. Kun lähdemme tästä, älkää vain unohtako alikersantti Veikko Siironmaata nimenä, vaan muistakaa hänet symbolina siitä sitkeydestä, joka asuu meissä kaikissa. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani. Toivon, että täällä koettu hiljaisuus antaa teille voimaa ja perspektiiviä omaan arkeenne. Olkaa hyvät ja seurakaa minua takaisin, mutta jättäkää osa ajatuksistanne tänne, tämän metsän vartioitavaksi.