Vihilahdenpuisto

(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennosti asennon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmänaikaa imurettia ja luonnon rauhaa.) Katsokaapa tätä. Pysähtykää hetkeksi ja vain kuunnelkaa. Huomaatteko, miten kaupungin melu vaimenee, kun astumme Vihilahdenpuiston syliin? Täällä ilma tuntuu erilaiselta, kosteammalta ja jotenkin... odottavalta. Me emme ole vain tavallisessa kaupunkipuistossa, vaan olemme astuneet sisään elävään aikakapseliin. Täällä luonto ei ole vain koriste, vaan se on muisti. Nuo vanhat puut, tuo veden kimmellys ja sammaleiset rinteet ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan, kun ympärillä oleva maailma on muuttunut betoniviidkoksi. Tänään minä en halua näyttää teille vain polkuja ja kasveja, vaan haluan avata teille oven siihen näkymättömään historiaan, joka uinuu tämän maaperän alla. Jos kelaamme aikaa taaksepäin, niin tämä paikka on ollut osa laajempaa, villimpää kokonaisuutta. Vihilahti ei ole syntynyt suunnitelman tuloksena, vaan se on ollut luonnon omaa taideteosta, jota ihminen on ajan saatossa vain hienovaraisesti muokannut. Historiallisesti tällaiset lahdensuut ja kosteikot olivat elintärkeitä. Ne olivat paikkoja, joista haettiin vettä, joissa kalastettiin ja joissa kuljettiin, kun tiet olivat vielä mutaisia uria. Kuvitelkaa tänne sata tai kaksisataa vuotta sitten: täällä ei ollut hoidettuja polkuja, vaan tiheää aluskasvillisuutta ja metsää, joka ulottui kauas silmänkantamattomiin. Täällä on kulkenut talonpoikia, metsästäjiä ja ehkäpä salaisia viestinviejiä, jotka hyödynsivät maaston suojaa. Vihilahti on toiminut eräänlaisena puskurina villin luonnon ja ihmisen rakentaman maailman välillä, ja juuri se on säilyttänyt tämän paikan erityisen energian. Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa. Paikalliset legendat ja vanhat tarinat kertovat, että Vihilahden syvissä kohdissa ja tiheissä varjoissa on aina asunut jotain, mitä ei voi selittää pelkällä tieteellä. Sanotaan, että täällä on ollut paikkoja, joihin on haudattu asioita, joita ei haluttu muistaa, tai kenties kätketty aarteita sota-aikojen levottomuuksien keskellä. Onko täällä kulkenut henkiä vai onko kyse vain metsän luomasta illuusiosta? Kun aurinko laskee ja sumu nousee lahden pinnasta, on helppo uskoa, että puistossa kävelee vieläkin menneisyyden haamut. Se on se mystiikka, joka tekee Vihilahdestä enemmän kuin vain vihreän alueen; se on paikka, jossa raja nykyhetken ja muinaisaineen välillä on hämärä. Nyt kun olemme tunnistaneet tämän paikan sielun, haluan, että jatkammme matkaa hieman syvemmälle. Mutta tehkää niin, että kulkette hiljaa. Tarkkailkaa puunrunkojen sammalta ja katsokaa, mihin vesi ohjaa teidät. Yritys löytää se täydellinen kohta, jossa hiljaisuus on kaikkein syvintä, on puistokävelyn suurin palkinto. Muistakaa, että me olemme täällä vain vierailijoita, ja tämä luonto on tämän paikan todellinen isäntä. Kiitos, kun kuljette kanssani historian ja luonnon rajapinnalla. Mennäänpä katsomaan, mitä lahden rannalla vielä odottaa.