Luku 1
*(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja levittää kätensä ympäröivän maiseman suuntaan. Äänensävy on rauhallinen, kutsuva ja hieman salaperäinen.)*
Katsokaa ympärillenne. Tässä me nyt seisomme, Mikkelänpellolla. Ensimmäinen asia, mitä teidän täytyy tehdä, on vain pysähtyä hetkeksi. Kuulkaa, miten tuuli humisee puissa ja miten hiljaisuus tuntuu melkein käsin kosketeltavalta. Tämä ei ole vain pala luontoa tai satunnainen niitty, vaan tämä on paikka, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Kun suljette silmänne, voitte melkein haistaa vanhan maaseudun tuoksun, kostean mullan ja villien heinien sekoituksen. Täällä on jotain sellaista alkukantaisuutta, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi, mutta samalla osaksi jotain paljon suurempaa. Tervetuloa paikkaan, jossa luonnon rauha ja historian havina kohtaavat.
Mutta jos katsomme tätä maisemaa tarkemmin, historian silmin, huomaamme, ettei tämä pelto ole syntynyt itsestään. Se on ihmiskäden ja luonnon yhteistyön tulosta. Satoja vuosia sitten täällä on raadettu, hikoiltu ja taisteltu jokaisesta neliömetristä. Kuvitelkaa mielessänne ne aikaiset asukkaat, jotka raivasivat kiviä ja kantoja, jotta täällä voitaisiin kasvattaa viljaa ja ruokkia perheensä. Tämä maa on nähnyt sukupolvien vaihtuvan; se on tuntenut jalkojen askelluksen, hevosten kaviot ja raskaan työn painon. Tuon metsän reunalla on ehkä vielä jäänteitä vanhoista raivauksista, jotka kertovat ajasta, jolloin elämä oli täysin sidoksissa vuodenaikoihin ja maan antimiin. Se oli ankaraa aikaa, mutta samalla tässä peltomaisemassa oli turva ja koti. Tämä maa on imenyt itseensä tarinoita ahkeruudesta, selviytymisestä ja syvästä kunnioituksesta luontoa kohtaan.
Ja tässä kohtaa meidän on puhuttava siitä, mitä ei kirjoissa lue. Jokaisella tällaisella paikalla on salaisuutensa, ja Mikkelänpelto ei ole poikkeus. Paikalliset kertovat, että tietyissä valoissa, erityisesti sumuisina aamuina tai hämärän laskeutuessa, täällä voi tuntea muiden läsnäolon. Jotkut sanovat, että täällä asuu maan henkiä, jotka vartioivat tätä rauhaa. On puhuttu kätketyistä aarteista tai vanhoista rajoista, jotka on merkitty vain suullisesti, isältä pojalle. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun seisoo tässä yksin, on vaikea olla uskomaan, ettei tämä pelto pitäisi sisällään jotain mystistä. Se on kuin avoin kirja, jonka sivut ovat kellastuneet, ja vain ne, jotka osaavat hiljentyä ja kuunnella, saavat tietää, mitä täällä on oikeasti tapahtunut satojen vuosien takaisina öinä.
Nyt minä haastan teidät. Älkää vain kulkeko tämän pellon poikki, vaan kokeilkaa jotain. Valitkaa itsellenne yksi kohta, pysähdykää siinä minuutiksi ja yrittäkää tuntea sen energian, joka tähän maahan on jäänyt. Mietikää, kuka on seissyt juuri teidän jalkojenne päällä sata vuotta sitten ja mitä hän on ajatellut katsoessaan samaa horisonttia. Luonto on paras historiankirja, jos vain osaamme lukea sen merkkejä. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen matkan kanssani. Jättäkää paikka sellaisena kuin se on, jotta myös seuraava sukupolvi voi tulla tänne etsimään omia vastauksiaan ja rauhoittamaan mielensä Mikkelänpellon syleilyssä.
