Luku 1
*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa rakennuksen eteen, katsoo hetken ympärilleen ja hymyilee rauhallisesti. Hän elehtii kädellään rakennusta ja ympäröivää puistoa.)*
Katsokaapa tätä paikkaa. Ensimmäinen vaikutelma on ehkä rauhallinen, jopa hiljainen, mutta jos suljette silmänne ja kuuntelette tarkkaan, täällä sykkii koko kaupunkimme historia. Kustaankartanon seniorikeskus ei ole vain hoidon ja huolenpidon koti, vaan se on kuin aikakone, joka sitoo meidät menneisiin vuosisatoihin. Huomaatteko, miten puiston vanhat puut kaartuvat rakennuksen ylle? Ne ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan ja kaupungin kasvavan ympärillään. Täällä tunnelma on pysähtynyt, mutta samalla täynnä elämää. On jotain hätkähdyttävää siinä, miten arkinen hoivakoti ja juhlava kartanohistoria kohtaavat samalla tontilla. Me seisomme nyt pisteessä, jossa menneisyyden loisto ja nykyhetken lempeys kietoutuvat toisiinsa.
Mennään nyt hieman syvemmälle historiaan. Alun perin tämä maa on ollut osa suurempaa kartanokokonaisuutta, joka toimi alueen taloudellisena ja sosiaalisena sydämenä. Kartano ei ollut vain asuinpaikka, vaan se oli valtapiste, josta ohjattiin ympäröivien tilojen työtä ja kaupungin varhaista kehitystä. Kuvitelkaa itsenne sataan vuoteen taaksepäin: täällä on kulkenut hevosvaunuja, hienostuneita herrasmiehiä silintereissä ja palvelusväkeä, jonka askelten kopina on kaikunut käytävillä aamunkoitteesta iltaan. Rakennus on kokenut monia muodonmuutoksia, ja se on selviytynyt sodista ja yhteiskunnallisista mullistuksista. Se, että kartano on säilytetty ja muutettu seniorikeskukseksi, on itse asiassa kaunis symboli. Paikka, joka kerran edusti hierarkiaa ja kuria, on nyt turvasatama niille, jotka ovat rakentaneet tämän kaupungin perustukset omilla käsillään. Se on historian jatkumoa puhtaimmillaan.
Mutta jokaisessa vanhassa talossa on salaisuuksiaan, ja Kustaankartano ei ole tässä poikkeus. Paikallisten keskuudessa on vuosikymmenten ajan kiertänyt tarina salaisesta kellarikäytävästä, joka johtaisi jostain rakennuksen uumenista suoraan kaupungin keskustan vanhoihin kellareihin. Sanotaan, että kartanon omistajat käyttivät sitä pakenemiseen tai salaisiin tapaamisiin levottomina aikoina. Vaikka viralliset piirustukset eivät ehkä vahvista tätä, monet täällä työskennelleet vannovat kuulleensa outoja ääniä seinien takaa tai tunteneen vetoa paikoissa, joissa ei pitäisi olla aukkoja. Onko kyse vain urbaanista legendasta vai kätkeekö rakennus vieläkin jotain, mitä emme tiedä? Ehkäpä se on vain talon tapa muistuttaa meitä siitä, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää pinnalla.
Nyt, kun olemme kävelleet tässä hiljaisuudessa, kannattaa pysähtyä miettimään omaa suhdettaan aikaan. Tämä rakennus opettaa meille, että mikään ei katoa kokonaan, se vain muuttaa muotoaan. Kustaankartano on muistutus siitä, että arvokkuus ja historia kuuluvat jokaiselle meistä, riippumatta siitä, missä vaiheessa elämää olemme. Toivon, että kun jatkamme matkaamme, kannatte mukananne tätä tunnetta siitä, miten menneisyys elää meissä kaikissa. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Olkaa hyvä ja seuraatte minua, niin siirrymme seuraavaan kohteeseemme.
