Luku 1
*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa yksikön eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärilleen, ikään kuin hän lukisi rakennuksen seiniä.)*
Katsokaapa tätä paikkaa. Ensi silmäyksellä se näyttää vain yhdeltä kaupungin monista huolenpidon yksiköistä, mutta jos pysähdytään hetkeksi ja kuunnellaan, niin nämä seinät alkavat kertoa tarinoitaan. Täällä Pitäjänmäellä on jotain sellaista, mitä ei löydä keskustan kiiltävistä lasitaloista. On tässä ilmassa sellaista vanhaa, maanläheistä rauhaa, joka kumpuaa syvältä Helsingin pohjoisista laidasta. Kun seisomme tässä, me emme ole vain rakennuksen edessä, vaan me olemme kerroksissa. Tämän modernin asumispalvelun alla sykkii Pitäjänmäen sielu, joka on muuttunut maaseutukylästä teollisuuden sydämeksi ja nyt tällaiseksi turvapaikaksi, jossa elämän ehtoopuoli saa rauhassa levätä.
Mennäänpä nyt vähän syvemmälle historiaan. Pitäjänmäki ei ole aina ollut osa tätä suurkaupunkia, vaan se oli pitkään oma maailmansa, täynnä peltoja, metsiköitä ja ahkeria maanviljelijöitä. Kun Helsinki alkoi kasvaa ja teollisuus vyöryä tänne päin, maisema muuttui nopeasti. Pystyi tehtaita ja työläisasuntoja, ja tähän nurkkaan syntyi yhteisöllisyyttä, jollaista on vaikea löytää nykyajasta. Tämä yksikkö, jossa nyt asutaan, on osa tätä jatkumoa. Se edustaa kaupungin pyrkimystä huolehtia omistaan, mutta se on myös muistutus siitä, miten kaupunkirakenne on muovautunut. Täällä on kulkenut sukupolvia, jotka rakensivat tämän kaupungin kivellä ja hiellä. On kiehtovaa ajatella, että samalla tontilla, jossa nyt nautitaan päiväkahvia ja rauhallista arkea, on kenties kerran viljelty ohraa tai kulkenut raskaita hevoskärryjä kohti kaupungin keskustaa.
Mutta tiedättehän te, että jokaisessa vanhassa kaupunginosassa on omat salaisuutensa. Pitäjänmäen historiassa on aina liikkunut tarinoita näkymättömistä poluista ja vanhoista rajoista, joita ei enää kartoista löydy. Sanotaan, että tällä alueella on kulkenut muinaisia kulkureittejä, jotka yhdistivät rannikon sisämaahan kauan ennen kuin ensimmäistäkään tietä päällystettiin. Joidenkin mielestä täällä on tietynlaista energiapisteen tuntua, ikään kuin menneisyys ei olisi koskaan täysin poistunut, vaan se asuu näissä puutarhoissa ja varjoisissa kulmissa. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun täällä on hiljaista, voi melkein kuulla kaukaisen kuiskauksen niistä ihmisistä, jotka täällä asuivat sata vuotta sitten ja jotka katsoivat samoja taivaita kuin me nyt.
Katsokaapa nyt noita ikkunoita ja puutarhaa. Se on kauneinta tässä paikassa, että vaikka ympärillä maailma kiirehtii ja liikenne humisee, täällä aika tuntuu hidastuvan. Se on kuin pieni saari keskellä kaupungin sykettä. Kun me lähdemme nyt eteenpäin, haluan että mietitte sitä, miten jokainen meistä jättää jälkensä tähän kaupunkiin. Tämä asumispalveluyksikkö ei ole vain rakennus, vaan se on elävä arkisto ihmiskohtaloista, rakkaudesta ja huolenpidosta. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen kierroksen kanssani. Nyt jatketaan matkaa, mutta pitäkää mielessänne, että historia ei ole vain kirjoissa, vaan se on tässä, meidän jalkojemme alla.
