Luku 1
(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja viittoo kädellään ympäröivää metsäistä leikkipaikkaa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.)
Katsokaapa ympärillenne. Täällä Aittarivillä, missä mäntyjen neulaset pehmentävät askeleemme ja lasten nauru kaikuu puiden välissä, on jotain sellaista, mitä ei näe ensisilmäyksellä. Monelle tämä on vain mukava leikkipaikka, paikka jossa lapset saavat olla lapsia ja aikuiset hengähtää luonnon syleilyssä. Mutta jos pysähdytte hetkeksi ja suljette silmänne, voitte melkein tuntea ilmassa vanhan puun tuoksun ja kuulla kaukaisen kirveen iskut. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on elävä arkisto. Me seisomme paikassa, jossa villi metsä ja ihmisen rakentama maailma ovat kohdanneet vuosikymmeniä, ja jokainen kivi ja vanha kanto kantaa mukanaan tarinaa ajasta, jolloin elämä oli hitaampaa ja kovempaa.
Nimi Aittarivi ei tulle hyväksyntään tyhjästä. Jos mennään historiassa taaksepäin, täällä on sijainnut juuri kuten nimi kertoo aittarivi. Aitat eivät olleet vain varastoja, vaan ne olivat talon taloudellinen selkäranka. Siellä säilytettiin vilja, vaatteet ja arvokkain omaisuus erillään päärakennuksista, jotta mahdollinen tulipalo ei vie kaikkea kerralla. Kuvitelkaa tämä rinne täynnä pieniä, harmaantuneita hirsirakennuksia, jotka katsoivat maisemaa ylväänä. Täällä on raivattu peltoja, hakattu polkuja ja kuljetettu kuormia selässä ja kärryillä. Tämä alue on ollut osa paikallista omavaraistaloutta, jossa jokainen neliömetri maata on hyödynnetty. Se, mitä me nyt kutsumme luonnonmukaisuudeksi ja leikkipaikaksi, oli aikanaan kovaa työtä, hikeä ja jatkuvaa taistelua luonnonvoimia vastaan. Nykyinen metsä on vain peitto, joka on hitaasti laskeutunut vanhan pihapiirin ja talousrakennusten päälle.
Mutta tiedättekö, mikä on tämän paikan todellinen salaisuus? Vanhat paikalliset kuiskailevat, että Aittarivillä on ollut tapana säilyttää asioita, joita ei haluttu näyttää kaikille. Ei vain viljaa, vaan perheiden salaisuuksia, kirjeitä ja ehkäpä jotain, mikä on jäänyt maaperään nukumaan. Sanotaan, että kun sumu nousee maasta varhaisina aamuina, voi nähdä hahmoja, jotka vaeltavat vanhojen aittopolkujen suunnassa, ikään kuin he etsisivät jotain kadonnutta. Onko se vain mielikuvitusta vai kenties historian kaikuja? On jotain maagista siinä, miten luonto ottaa takaisin sen, minkä ihminen on rakentanut. Täällä raja menneisyyden ja nykyhetken välillä on hämärtynyt, ja jokainen leikkipaikalla kiipeilevä lapsi on ehkä tietämättään yhteydessä niihin sukupolviin, jotka täällä ennen heitä asuivat ja unelmoivat.
Joten, kun jatkammekin matkaamme, haluaisin teidät pohtimaan yhtä asiaa. Kun katsotte noita puita ja kiipeilytelineitä, älkää nähneet vain puuta ja metallia. Näkykää niiden alla piilevät peruskivet ja tuntikaa se jatkuvuus, joka yhdistää meidät tähän maahan. Aittarivi on muistutus siitä, että me olemme vain vieraita tässä maisemassa, mutta voimme oppia siitä paljon, jos vain osaamme kuunnella. Ottakaa nyt hetki aikaa, tutkikaa ympäristöä ja katsokaa tarkasti maastoa. Ehkä löydätte jonkun pienen vihjeen, kiven tai puunrungon, joka kertoo teille oman tarinansa. Olkaa hyvä, tutustukaa vapaasti, ja kun olette valmiita, liikutaan eteenpäin kohti seuraavaa pysäkkiämme.
