Petikonniitty

(Opas pysähtyy, ottaa pienen tauon ja elehtii kädellään ympäröivää maisemaa. Äänensävy on kutsuva, rauhallinen ja hieman salaperäinen.) Katsokaapa ympärillenne. Täällä, missä heinikko huojuu ja tuuli kuiskailee puiden latvoissa, on jotain sellaista, mitä ei löydä kartoista tai opaskylteistä. Tervetuloa Petikonniitylle. Pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuuntelekaa. Kuulutteko, kuinka kaupungin melu vaimenee ja tilaan nousee muinaisen metsän ja avoimen niityn rauha? Täällä ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin aika olisi hidastanut kulkuaan juuri tällä nimenomaisella laikulla. Me emme ole vain luonnon keskellä, vaan seisomme kerrosten päällä. Jokainen askel, jonka otamme tässä pehmeässä maassa, on askel historian halki, jossa luonto on hitaasti ottanut takaisin sen, minkä ihminen kerran itselleen raivasi. Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, niin tämä ei ole aina ollut vain villiä niittyä. Satoja vuosia sitten täällä on käyty kovaa työtä. Tällaiset niityt olivat elintärkeitä; ne olivat talon elinehto, joista kerättiin heinää karjan talviruoaksi. Kuvitelkaa nyt tänne kesäkuukausi kymmeniä vuosia sitten: ilmassa on tuoksunut vastaleikattu heinä, ja täällä on kuulunut sirppien kilinä ja ihmisten huudot. Tämä maa on tuntenut raskaan työn, hien ja uupumuksen, mutta myös sen valtavan helpotuksen, kun sato on saatu kotiin ennen syyssateita. Petikon alue on aina ollut silta metsän ja asutuksen välillä, paikka, jossa ihminen on yrittänyt neuvotella luonnon kanssa. Täällä on kulkenut kulkureittejä, joita pitkin on siirretty tavaraa ja uutisia, ja jokainen kivi ja kumpu on saattanut olla jonkun tuttu maamerkki matkalla kohti tuntematonta. Mutta Petikonniityllä on myös toinen, hämärämpi puoli. Paikan nimi ja sen ympärillä liikkuvat tarinat viittaavat johonkin, mikä ei ole täysin selitettävissä. Vanhat legendat kertovat, että täällä on ollut paikkoja, joihin ei ole suositeltu eksyä hämärän tullen. Sanotaan, että niityn reunalla, siellä missä varjot pitenevät, on voinut kohdata olentoja, jotka eivät kuulu tähän maailmaan, tai kenties vain menneiden aikojen haamuja, jotka vaeltavat yhä entisillä viljelyksillään. Onko kyse vain kansanperinteestä vai onko täällä jotain sellaista energiaa, jota emme vain pysty mittaamaan? Moni on kertonut tunteneensa täällä selässään katseita, vaikka olisi ollut täysin yksin. Ehkäpä tämä niitty toimii ikään kuin muistina, joka säilyttää kaikki ne tarinat ja salaisuudet, joita täällä on aikojen saatossa kuiskattu. Nyt, kun me olemme imeneet itsemme tähän tunnelmaan, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Luonto ei koskaan unohda, se vain peittää asiansa vihreän vaipan alle. Kun lähdemme tästä, katsokaa maata uudella tavalla. Mietikää, mitä teidän omat askeleenne jättävät jälkeensä ja mitä tarinoita te tulevaisuuden kulkijat lukevat tästä paikasta. Toivon, että otatte tämän rauhan mukananne takaisin kaupungin kiireeseen. Kiitos, kun kuljette tänään kanssani historian ja luonnon rajapinnassa. Olkaa hyvät ja liikkukaa varovasti, ettemme herätä niitä, jotka täällä vielä lepäävät.