Ojahaka

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittoo kädellään ympäröivää vehreyttä. Äänensävy on kutsuva, rauhallinen ja hieman salaperäinen.)* Katsokaa ympärillenne. Täällä Ojahakassa aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Kun me suljemme silmät ja kuuntelemme tuon tuulenvireen lehdissä, me ei olla enää keskellä nykyajan kiirettä, vaan me astutaan tilaan, jossa luonto on ottanut takaisin sen, mikä sille aina kuului. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, kosteammalta ja raskaammalta, kuin se kätkisi sisäänsä satojen vuosien muistot. Tämä ei oo vain metsää ja kosteikkoa, vaan tämä on elävä arkisto. Ojahaka on sellainen paikka, missä raja nykyhetken ja menneisyyden välillä on ohut kuin syksyn viimeinen lehti. Tervetuloa mukaan matkalle, missä me etsitään jälkiä ihmisistä, jotka täällä ennen kulkivat. Jos me mennään syvälle historiaan, niin tässä maisemassa näkyy selvästi se ikuinen kamppailu ihmisen ja veden välillä. Nimi Ojahaka ei tulle tyhjästä. Se viittaa suoraan siihen, miten tätä maata on yritetty kesyttää. Ennen vanhaan, kun täällä asuttiin, jokainen oja oli elämän ja kuoleman kysymys. Jos vesi nousi liikaa, sato mätäni ja talvi oli nälkäinen. Ihmiset täällä olivat sitkeitä, he raastivat tätä märkää maata käsin, lapioilla ja hevosilla, rakentaen verkoston, joka piti maan kuivana. Mutta katsokaa nyt noita painuneita kohdia ja kosteikkoja. Luonto on hitaasti, mutta varmasti, murtanut ne vallit. Ne ojitusurat, jotka kerran olivat ylpeyden aihe ja selviytymisen tae, on nyt muuttunut takaisin luonnonmukaisiksi uomiksi. Se on muistutus siitä, että vaikka me ihminen yritetään hallita ympäristöä, tässä pelissä luonto voittaa aina lopulta. Mutta täällä Ojahakassa ei oo kyse vain ojista ja mullasta, vaan täällä on myös omat salaisuutensa. Paikallisten tarinoissa on aina liikkunut huhuja, ettei tämä alue oo koskaan ollut täysin tyhjä. Sanotaan, että sumuisina aamuina, kun usva nousee kosteikosta, täällä voi nähdä hahmoja, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Jotkut puhuvat vanhoista rajoista ja maariitoista, jotka on piirretty karttoihin, mutta jotka on unohdettu sydämistä. On sanottu, että tietyt puut täällä toimivat muistomerkkeinä tapahtumille, joista ei kirjoitettu historiankirjoihin, vaan jotka siirtyivät vain korvasta korvaan. Onko täällä ollut salaisia kohtaamispaikkoja tai ehkäpä jotain sellaista, mitä ei haluttu kertoa ulkopuolisille? Se on se mystiikka, mikä tekee tästä paikasta sähköisen. Me ei ehkä saa koskaan tarkkoja vastauksia, mutta juuri se tekee etsimisestä mielenkiintoista. Nyt minä haastan teidät. Kun me jatketaan matkaa, älkää vain kävelkö, vaan katsokaa tarkasti. Etsikää maasta kiviä, jotka on aseteltu liian suoraan ollakseen luonnon tekemiä, tai puita, jotka kasvavat oudossa muodossa. Pysähtykää hetkeksi ja miettikää, kuka täällä on seisonut sata vuotta sitten ja mitä hän on tuntenut katsoessaan samaa horisonttia. Ojahaka ei anna paljastaa kaikkea heti, se vaatii kärsivällisyyttä ja kunnioitusta. Mutta jos olette hiljaa ja avoimia, tämä paikka kertoo teille oman tarinansa. Mennäänpäpä eteenpäin, katsotaan mitä kulman takaa löytyy.