Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennosti asentoaan ja viittaa kädellään ympäröivää vehreyttä.)
Katsokaapa ympärillenne. Täällä, kaupungin hälynen keskellä, on kuin astuisi toiseen maailmaan. Toivo Kuulan puisto ei ole vain kasa puita ja nurmikkoa, vaan se on hengittävä keuhko, joka kantaa mukanaan hiljaista muistoa menneistä vuosikymmenistä. Huomaatteko, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miten kaupungin äänet vaimenevat, kun astumme syvemmälle? Tässä paikassa aika tuntuu hidastuvan. Se on se hetki, kun kaupunkilainen saa takaisin yhteyden luontoon, mutta ei sellaiseen villiin erämaahan, vaan sellaiseen huolella vaalittuun puutarhaan, joka on tarkoitettu pysähtymiseen ja ajatteluun. Tunnukaa tuo raikas ilma ja anna itsesi vain olla hetki tässä rauhassa.
Mutta kuka oikein oli tämä Toivo Kuula, jonka nimi on ikuistettu tänne? Kun katsomme historian kirjoihin, löydämme miehen, joka ei ollut vain nimi kyltissä, vaan vaikuttaja, jolla oli visio. Hän edusti sitä aikakautta, jolloin kaupunkisuunnittelussa alettiin ymmärtää, ettei ihminen voi elää pelkissä betonikuutioissa ja asfalttiteillä. Toivo Kuulan kaltaiset visionäärit tiesivät, että kaupungin sielu asuu sen viheralueissa. Tämä puisto on jäänemys ajasta, jolloin yhteisöllisyys ja julkiset tilat olivat kunniassa. Se on rakennettu palvelemaan ihmistä, tarjoamaan turvapaikan arjen kiireiltä. Täällä on kulkenut sukupolvia, täällä on käyty tärkeitä keskusteluja ja täällä on leikitty lapsuudet, jotka ovat nyt jo kaukaisia muistoja. Puiston jokainen vanha puu on kuin elävä arkisto, joka on nähnyt kaupungin kasvavan ja muuttuvan ympärillään, pysyen itse kuitenkin uskollisena alkuperäiselle tarkoitukselleen.
Jos kuuntelette tarkasti, ehkä voitte kuulla puiston salaisuudet. Sanotaan, että tällaisissa vanhoissa kaupunkipuistoissa asuu tietty henki, eräänlainen kaupungin muisti. On olemassa tarinoita siitä, miten puiston varjoisissa kulmissa on kohdattu ihmisiä, joita ei pitänyt kohdata, ja kuiskattu salaisuuksia, jotka eivät koskaan päässeet kaupungintalon käytäville. Ehkäpä Toivo Kuula itse kävelee täällä vieläkin, näkymättömänä vartijana, varmistamassa, ettei kiire ja betonirakentaminen niele tätä viimeistä rauhan tyyssijaa. Monet sanovat, että tiettyihin puihin on kätketty muistoja, ja jos vain hiljenee tarpeeksi pitkäksi aikaa, voi tuntea sähköisen värinän, joka kertoo kaikista niistä tunteista, joita täällä on koettu: rakastumisista, suruista ja suurista oivalluksista. Se on puiston mystiikkaa, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain maantieteellisen pisteen.
Nyt, kun olemme kulkeneet historian ja myyttien läpi, haastaisinkin teidät tekemään jotain. Valitkaa itsellenne yksi puu tai yksi penkki, vetäkää syvään henkeä ja sulkekaa silmänne minuutiksi. Yrittäkää kuvitella, miltä tämä paikka näytti sata vuotta sitten, ja miettikää, mitä jälkeä te itse haluaisitte jättää tähän kaupunkiin. Kun avaatte silmänne, katsokaa puistoa uudestaan, ei vain vihreänä alueena, vaan jatkumona, johon tekin nyt kuulutte. Kiitos, että kuljette kanssani tämän pienen matkan. Toivon, että viette palan tätä rauhaa mukananne takaisin kaupungin sykkeeseen.