Luku 1
(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa syvään henkeä ja pyyhkii kämmenellään kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lempeästi ja elehtii ympärillä olevia puita.)
Katsokaa ympärillenne. Tunnutteko sen? Tämän tietyn hiljaisuuden, joka ei ole pelkkää äänettömyyttä, vaan sellaista, joka tuntuu painavan hartioita lempeästi. Me olemme nyt Kiiminginpuiston syleilyssä. Täällä ilma tuoksuu sammaleelta, kostealta mullalta ja sadoilta vuosilta. Kun suljete silmänne, voitte melkein kuulla, kuinka metsä hengittää. Tämä ei ole vain kokoelma puita ja polkuja, vaan elävä arkisto. Täällä luonto on ottanut takaisin alueita, joissa ihminen on joskus kulkenut, rakentanut ja toivonut. Me seisomme paikassa, jossa aika tuntuu hidastuvan, ja missä jokainen vanha kanto ja mutkainen puro kantaa mukanaan tarinaa, jota ei ole kirjoitettu kirjoihin, vaan kaiverrettu tähän maaperään.
Jos menemme historian syvään päätyyn, niin Kiimingin seutu on aina ollut portti pohjoiseen, eräänlainen solmukohta, jossa ihminen ja erämaa ovat kohdanneet. Täällä on eletty ankarasti, mutta kunnioittavasti. Mietitäänpä niitä sukupolvia, jotka kulkivat näitä samoja reittejä ennen meitä. He eivät tulleet tänne virkistymään, vaan elämään. Metsästys, pyynti ja metsätalous olivat arkipäivää. Tässä puistossa näkyy vieläkin se perinteinen suomalainen tapa elää luonnon ehdoilla. On ajateltava niitä talvia, jolloin lumi peitti kaiken ja vain kuusien tummat oksat muistuttivat maailman olemassaolosta. Täällä on liikkuneet metsäntyömiehet ja pientilalliset, joiden elämä rytmittyi vuodenaikojen mukaan. Jokainen kivi ja puro on ollut heille maamerkki, elintärkeä osa selviytymisstrategiaa. Tämä maisema on muovautunut ihmisen käden ja luonnon voiman yhteistyössä, ja vaikka nykyään näemme vain rauhaa, tämän maan alla sykkii vanha, kova työelämä ja selviytymistahto.
Mutta tiedättekö, metsällä on tapana kätkeä sisäänsä asioita, joita ei haluta kertoa kaikille. Kiimingin metsissä on aina liikkunut tarinoita, jotka rajautuvat historian ja myytin välimaastoon. Vanhat ihmiset kertoivat, että näiden tiheiden kuusikkojen ja syvien suoiden välissä asuu jotain, mitä ei voi selittää järjellä. Ehkä se on metsänhenki tai jokin muinaiseen uskoon kytkeytyvä vartija, joka vahtii, ettei ihminen ota luonnosta enemmän kuin tarvitsee. Sanotaan, että jos pysähtyy täysin hiljaiseksi ja kuuntelee tuulen suhinaa latvustoissa, voi kuulla kaukaisia kutsuhuutoja tai askelia, joita ei pitäisi olla. Se on se metsän salaisuus: se, että me olemme täällä vain vieraita. Luonto muistaa kaiken, ja joskus se päättää antaa meille pienen vilauksen jostakin, mikä on ollut täällä kauan ennen meitä ja jää tänne vielä meidän jälkeemme.
Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme eteenpäin, älkää vain kävelkö. Kokeilkaa löytää yksi asia, joka tuntuu teistä mystiseltä. Ehkä se on outo muotoinen juurakko tai kivenrako, johon on jäänyt jokin viesti menneisyydestä. Anna mielikuvituksesi kulkea historian rinnalla. Kiiminginpuisto ei ole vain kohde kartalla, vaan se on kokemus, joka vaatii avoimen sydämen. Kiitos, kun kuljette kanssani tämän polun. Olkaa varovaisia, pysykää polulla, mutta antakaa ajatustenne vaeltaa vapaasti. Mennäänpä katsomaan, mitä seuraava mutka meille paljastaa.
