Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennon asennon ja pyytää ryhmää kerääntymään ympärilleen. Hän katsoo ympärilleen metsän siimeksessä ja hymyilee.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä Vihiojanpuistossa, kun metsän tuoksu nousee kosteasta maasta ja tuuli humisee puiden latvoissa, on helppo unohtaa, että olemme vain lyhyen matkan päässä kaupungin sykkeestä. Täällä aika tuntuu hidastuvan. Huomaatteko, miten valo siivilöityy lehvästön läpi? Se luo lähes hartaan tunnelman. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan olemme astumassa kerroksittain menneisyyteen. Kaonpään rinteet ja Vihiojan uomat eivät ole vain maantieteellisiä muotoja, vaan ne ovat kuin avoimia historiankirjoja, jos vain tietää, mitä riveiltä lukea. Tänne on kertynyt vuosisatojen hiljaisuus, ja juuri nyt, tässä hetkessä, meillä on mahdollisuus kuulla se.
Jos katsomme tätä maastoa historian silmin, ymmärrämme, että tällaiset alueet ovat olleet elintärkeitä jo kauan ennen nykyistä kaupunkirakennetta. Vesi on aina ohjannut ihmisen kulkua, ja Vihioja on ollut osa sitä luonnollista verkostoa, joka on määritellyt alueen asutusta ja rajoja. Ennen kuin täältä tuli virkistysalue, nämä metsät ja suot olivat työkaluja ja elinkeinoja. Täällä on raivattu peltoja, hakattu polkuja ja kuljetettu tavaroita. Kaonpää itsessään, tuo nouseva maaston muoto, on toiminut maamerkkinä ja tähystyspaikkana. Voitte kuvitella, miltä täältä on näyttänyt satoja vuosia sitten, kun metsä oli tiheämpää ja ihminen vain pieni osa suurta, villiä luontoa. Täällä on kohdattu naapureita, tehty sopimuksia ja kenties käyty kiivaita väittelyitä maanomistuksista, kunteen ja kylään kuuluvista rajoista.
Mutta jokaisessa paikassa on myös tarinoita, joita ei löydy virallisista arkistoista. Kaonpään nimen ympärillä leijuu tietty mystiikka. Nimi itsessään tuo mieleen jotain kaukaisempaa, ehkä jopa hieman synkempää tai kunnioitusta herättävää. Paikallisissa tarinoissa on aina viitattu siihen, että tällaiset korkeat kohdat ja syvät uomat ovat olleet rajapintoja maailmojen välillä. On sanottu, että tietyissä kohdissa puistoa luonto tuntuu valvovan kulkijaa, ja kuiskausten on kuultu nousevan Vihiojan rannoilta sumuisina aamuina. Oliko kyse vain metsän äänistä vai jostain muusta? Ehkä se on se tunne, kun seisoo yksin Kaonpään huipulla ja tajuaa, että täällä on kävellyt tuhansia ihmisiä ennen meitä, ja jokainen heistä on jättänyt tänne pienen palan sieluaan. Se on se näkymätön kudos, joka tekee tästä paikasta erityisen.
Nyt kun olemme pysähtyneet tämän mystiikan äärelle, kannustan teitä jatkamaan matkaa omassa tahdissanne. Kun kuljetatte eteenpäin kohti Kaonpään huippua, älkää vain katsoko polkua, vaan kuunnelkaa. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja tungekaa itsenne siihen hetkeen, kun kaupungin äänet vaimenevat ja vain luonto puhuu. Mietikää, mitä te itse jättäisitte jälkeenne tälle polulle, jos teidän pitäisi kertoa tarinanne tuleville sukupolville. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen aikamatkan läpi. Nauttikaa nyt rauhasta ja tästä upeasta luonnosta.