Nikkarinaukee

(Opas pysäyttää ryhmän rauhalliselle paikalle, ottaa pienen tauon ja katsoo ympärilleen, antaen luonnon äänien täyttää hetken ennen kuin hän aloittaa lempeällä, mutta vakuuttavalla äänellä.) Katsokaas ympärillenne. Täällä Nikkarinaukion laidalla maailma tuntuu hidastuvan, eikö vain? Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaupungin hälinän vetäytyvän taakseen ja antaa tilaa tuon vanhan metsän havinalle. Tämä ei ole vain mikä tahansa viheralue tai puisto, vaan paikka, jossa luonto ja ihmisen jäljet kietoutuvat toisiinsa tavalla, jota on vaikea selittää pelkillä kartoilla. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, hieman tiheämmältä, ikään kuin jokainen puunrunko ja sammalmätäs kätkisi sisäänsä tarinan, jota ei ole kirjoitettu historiankirjoihin, vaan joka on välittynyt korvasta korvaan. Me seisomme nyt kynnyksellä, jossa kaupunkilaisuus kohtaa villimmän, muinaisen puutarhan. Jos menemme historian syvään päätyyn, meidän täytyy miettiä aikaa, jolloin täällä ei ollut asfalttia tai sähkölinjoja, vaan pelkkää raakaa työtä ja selviytymistä. Nimi Nikkarinaukee ei tulleet tyhjästä. Se viittaa aikaan, jolloin metsä oli elinkeino ja raaka-aine. Täällä on kolistettu kirveellä, täällä on muovattu puuta ja rakennettu koteja, jotka ovat kestäneet sukupolvia. Voitte kuvitella ne vanhat nikkarit, jotka tunsivat puun syyt ja sen, mistä runko olisi sopinut tukipalkiksi tai kynnykseksi. Tämä alue on ollut eräänlainen työn ja luonnon symbioosipiste. Se on ollut paikka, jossa ihminen on kunnioittanut metsää, koska metsä antoi kaiken tarvittavan. Mutta samalla täällä on koettu ankaruus; talvet, jolloin pakkanen puri syvälle ja vain taitava käsityöläinen tiesi, miten rakentaa suoja, joka pitää lämmön sisällä. Mutta tiedättehän te, että jokaisella tällaisella paikalla on myös varjopuolensa, jokin salaisuus, jota ei puhuta ääneen. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Nikkarinaukion syvimmät kolot eivät ole täysin tyhjiä. Sanotaan, että kun sumu laskeutuu tiheäksi ja peittää näkyvyyden muutamaan metriin, täällä voi kohdata jotain, mikä ei kuulu tähän maailmaan. Ehkä se on vain metsän henki tai muisto niistä, jotka täällä uupuneet työssään, mutta monet vannovat kuulleensa kaukaisia vasaran lyöntejä silloinkin, kun täällä ei ole ketään. Se on sellainen hiljainen myytti, joka muistuttaa meitä siitä, että vaikka me hallitsisimme kaupunkia, luonnolla on omat sääntönsä ja omat vartijansa, jotka valvovat, ettemme unohda kunnioitusta tätä maaperää kohtaan. Nyt, kun me olemme tämän mystiikan äärellä, haluaisin teidät tekemään yhden asian. Astukaa hetkeksi eteenpäin, löytäkää itsellenne oma pieni rauhallinen kohta ja kuuntelekaa. Älkää vain kuunnelleko lintuja, vaan yrittäkää kuulla se syvä, hidas syke, joka lyö tämän maan alla. Mitä te itse näette täällä? Näettekö te työmiehen hien, vanhan metsän rauhan vai kenties jotain aivan muuta? Mennäänpä vielä lyhyt pätkä tuonne eteenpäin, niin näytän teille sen kohdan, jossa luonnon oma arkkitehtuuri on kauneimmillaan. Seuraatte minua, mutta pysykää lähellä, ettei metsän henki johda teitä liian kauas.