Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy kirkon eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii kädellään kohti rakennusta.)*
Katsokaa tätä näkymää. Onko se ei ollutkin hieno? Pysähdytään hetkeksi, hengitetään syvään ja annetaan tämän paikan rauhan laskeutua yllemme. Täällä Pihlajamäen kirkon kupeessa aika tuntuu hidastuvan. Huomaatteko, miten tuuli humisee puissa ja miten valo siivilöityy lehvistön läpi tuohon vanhaan puuhun? Tässä ei ole kyse vain rakennuksesta, vaan tästä koko tunnelmasta. Täällä on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin kiireestä. Se on sellaista hiljaisuutta, joka kantaa mukanaan sukupolvien tarinoita. Kun katsotte noita seiniä ja tuota tornia, ette näe vain puuta ja kiveä, vaan te näette turvasataman, jonne ihmiset ovat hakeutuneet etsimään lohtua ja vastauksia elämän suuriin kysymyksiin jo vuosikymmenten ajan.
Mutta mennäänpä nyt syvemmälle historiaan, koska tässä rakennuksessa on oikeasti lihaa ja verta. Pihlajamäen kirkko ei syntynyt tyhjiöstä, vaan se on noussut paikalle, jossa yhteisöllisyys on aina ollut vahvaa. Kun mietitään rakennusaikaa, oltiin aikana, jolloin jokainen naula ja jokainen hirsi oli arvokas. Rakentajat eivät olleet vain ammattilaisia, vaan koko kyläyhteisö laittoi kädet peliin. Se oli yhteinen ponnistus, eräänlainen uskon ja työn liitto. Arkkitehtuurissa näkyy se aikansa tyyli, jossa yhdistyi käytännöllisyys ja pyrkymys kohti korkeuksia. On kiehtovaa ajatella, kuinka monet kasteet, häät ja hautajaiset nämä seinät ovat nähneet. Jokainen penkki on kokenut tuhansia rukouksia ja huokauksia. Historioitsijana minua kiehtoo erityisesti se, miten kirkko on selvinnyt ajan hampaista ja yhteiskunnallisista murroksista. Se on toiminut maamerkkinä ja kiintopisteenä, kun ympäröivä maailma on muuttunut peruuttamattomasti. Se on kuin ankkuri, joka pitää meidät kiinni juurissamme.
Sitten on tietysti se, mistä paikalliset kuiskailevat, kun viralliset opaskierrokset ovat ohi. Jokaisella vanhalla kirkolla on salaisuutensa, ja Pihlajamäelläkin on omat myyttinsä. Sanotaan, että kirkon perustusten alla tai kenties jossain hämärissä kulmissa asuu muistoja niistä, jotka eivät koskaan päässeet lepäämään rauhassa. On tarinoita vanhoista käytävistä tai kätköistä, joihin on piilotettu asioita sota-aikana tai vaikeina vuosina. Jotkut vannovat, että hiljaisina iltoina, kun kirkko on tyhjä, voi kuulla vaimeaa kuorolaulua, vaikka kukaan ei olisi rakennuksessa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai kenties jostain, mitä tiede ei selitä? Minä kallistanpäni siihen, että paikat, joissa on koettu niin paljon voimakkaita tunteita, imevät itseensä energian, joka jää elämään seiniin. Se tekee tästä paikasta sähköisen, vaikka se ulospäin näyttääkin niin rauhalliselta.
Nyt mutta, riittääkö tämä historian havina vai haluatteko vielä syventää kokemusta? Ehdotan, että kuljemme nyt hitaasti sisään ja annamme silmiemme tottua hämäryyteen. Katsokaa tarkasti puun syitä ja kuunnelkaa, mitä tämä tila teille kertoo. Kun astutte kynnyksen yli, jättäkää kiireet ulkopuolelle ja yrittäkää tuntea se sama hartaus, jota täällä tunnettiin sata vuotta sitten. Olkaa hyvä, astukaa sisään ja löytäkää oma rauhanne Pihlajamäen kirkosta.