Luku 1
(Opas pysähtyy leikkipuiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärilleen, hymyillen ryhmälle.)
Katsokaapa ympärillenne. Ensi silmäyksellä me olemme vain tavallisessa Pihlajiston leikkipuistossa, keskellä kaupungin arkista sykettä. Mutta jos vain hetkeksi suljemme silmämme ja annamme kaupungin melun hälvetä, voimme tuntea jotain muuta. Tunnetteko te tämän ilmavirran? Tämän tietyn tuoksun, jossa sekoittuu kostea sammal, pihka ja kaupungin kaukainen humina. Täällä, näiden puiden katveessa, aika tuntuu hidastuvan. Me emme ole vain leikkivälineiden äärellä, vaan me seisomme kerrosten päällä. Tämä puisto on kuin pieni saareke, hengähdyspaikka, joka kantaa mukanaan muistoja ajasta ennen asfalttiviivoja ja betoniseiniä. Täällä luonto ei ole vain koriste, vaan se on tämän paikan todellinen isäntä.
Jos menemme historian syvään päähän, meidän on unohdettava hetkeksi nämä kiipeilytelineet. Pihlajisto ja sen ympäristö ovat osa Tampereen laajentumisen suurta tarinaa, sitä vaihetta, kun kaupunki alkoi kurkottaa kohti uusia lähiöitä ja ihmiset kaipasivat omaa rauhaa, mutta silti yhteyttä luontoon. Ennen kuin tänne nousi taloja, tämä alue oli osa sitä villimpää hämärää, joka ympäröi kaupungin ydintä. Täällä kulkivat vanhat metsäpolut, joita pitkin kuljettiin, kun maailma oli vielä hitaampi. Pihlajiston nimi ei tulle vain sattumalta; pihlaja on puu, joka on aina symboloinut kestävyyttä ja suojelua. Kun ensimmäiset asukkaat muuttivat tänne, he eivät vain rakentaneet kotejaan, vaan he istuttivat ja vaalivat tätä vihreyttä. He tiesivät, että ihminen tarvitsee metsän lähelle, jotta mieli pysyy terävänä ja sielu rauhallisena. Tämä puisto onkin itse asiassa elävä muistomerkki sille ajattelulle, että kaupunkiasuminen ja luonnon kunnioitus voivat kulkea käsi kädessä.
Mutta nyt kerron teille jotain, mitä ei löydy virallisista kaupunkisuunnitelmista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Pihlajiston metsäisissä kolkissa asuu jotain näkymätöntä. Vanhat kertomukset puhuvat metsän hengestä, joka valvoo lapsia leikkien aikana. Sanotaan, että jos istuu täysin hiljaa suurimman puun juurella ja kuuntelee tarkasti, voi kuulla kaiun menneiltä sukupolvilta. On tarinoita kadonneista leluista, jotka ovat löytyneet vuosia myöhemmin täysin ehjinä, kuin metsä olisi pitänyt niistä huolta ja palauttanut ne oikealle omistajalleen. Se on tällainen lempeä myytti, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain puiston. Se on eräänlainen maaginen vyöhyke, jossa arki ja satumaailma kohtaavat. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta eikö juuri mielikuvitus ole se, mikä tekee historian eläväksi?
Joten, kun te nyt jatkatte matkaanne tai jäätte vielä hetkeksi nauttimaan tästä rauhasta, katsokaa puita uudestaan. Älkää nähneet vain puistoa, vaan näkykulman menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Haastan teidät etsimään oman pienen salaisuutenne täältä – ehkä se on erikoinen kivi, kenties mättäs, joka näyttää joltain tutulta. Pysähtykää, hengittäkää syvään ja tunkakaa, kuinka tämä pieni luonnon pala kantaa meitä kaikkia. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen kierroksen kanssani. Olkaa hyvät, tutkikaa ja nauttikaa Pihlajiston hiljaisuudesta.
