Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän viittaa kädellään ympäröivää vehreyttä.)*
Katsokaas ympärillenne. Hengittäkää nyt kunnolla. Tuntukaaan se ilma – se on tässä Laukkaniemenpuistossa sellaista, missä veden kosteus ja vanhojen puiden tuoksu sekoittuvat. Onko se ihmeellistä, miten kaupungin melu vaimenee lähes välittömästi, kun astuu näiden puiden suojaan? Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on kuin elävä organismi, joka syleilee meitä. Kun katsotte noita valtavia oksistoja, jotka kaartuvat polkujen ylle, ne ovat kuin historian luonnon omia katedraaleja. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ja me emme ole enää vain nykypäivän kiireisiä ihmisiä, vaan vieraita maailmassa, jossa luonnon kierto on ainoa kello, jota tarvitsee seurata.
Mutta tämä puisto ei ole syntynyt sattumalta. Jos katsomme syvemmälle, historian kerrosten alle, huomaamme, että tämä maa on nähnyt paljon. Alun perin täällä on vallinnut villi, koskematon luonto, mutta ihmisen käsi on muovannut tätä maisemaa vuosisatojen ajan. Laukkaniemi on ollut strateginen piste, paikka, jossa vesi ja maa kohtaavat tavalla, joka on houkutellut asutusta ja kauppaa. Muistakaa, että ennen nykyisiä polkuja täällä on kulkenut rahtilasteja ja ihmisiä, jotka ovat luottaneet vain säämiseen ja omaan kestävyyteensä. Puiston puusto kertoo tarinaa ajasta, jolloin luontoa kunnioitettiin pelon ja kunnioituksen sekaisella tunteella. Se on ollut paikka lepolle, mutta myös työn ja selviytymisen näyttämö. Jokainen vanha puunrunko on kuin arkisto, johon on tallentunut kymmenien vuosien säävaihtelut, sodat ja rauhan ajat.
Ja sitten on se, mistä ei aina puhuta oppaiden kirjoissa. Täällä Laukkaniemessä on aina liikkunut tarinoita siitä, mitä puiden varjoissa ja veden rajassa oikeasti tapahtuu, kun hämärä laskeutuu. Vanhat sanovat, että puistossa on paikkoja, joissa raja näkyvän maailman ja sen takaisen on ohuempi kuin muualla. On puhuttu ”vahtipuista”, joiden juuret ulottuvat syvälle maan alle, suojaten jotain, mitä ei ole tarkoitettu löydettäväksi. Jotkut uskovat, että tietyissä kohdissa puistoa voi kuulla kuiskausten, jotka eivät kuulu kenellekään täällä läsnä olevalle. Onko se vain tuulen humina lehdissä vai kenties muistoja menneistä sukupolvista, jotka eivät ole täysin jättäneet tätä paikkaa? Se on Laukkaniemen oma salaisuus, myytti, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain kokoelman puita ja polkuja.
Nyt minä ehdotan teille yhtä asiaa. Kun jatkamme matkaamme eteenpäin, älkää vain kävelkö. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja yrittäkää kuulla se, mitä puisto haluaa kertoa juuri teille. Etsikää se kohta, jossa tunnette itsenne täysin rauhalliseksi, ja kysykää itseltänne, mitä te jättäisitte jälkeen, jos teidän tarinannene kirjoitettaisiin näihin puihin. Olkaa varovaisia, sillä puisto antaa palauttaa vain sen, mitä sille antaa – kunnioitusta ja hiljaisuutta. Mennäänpä nyt, katsotaan mitä seuraava mutka paljastaa. Seuraa minua, mutta pysykää lähellä, ettei kukaan eksy historian ja myyttien väliin.