Saarenpelto

(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja viittoo ryhmää lähemmäs, ääni on rauhallinen ja kutsuva.) Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se omituinen, lähes sähköinen hiljaisuus, joka laskeutuu päälle, kun astutaan Saarenpellon kaltaiseen paikkaan. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on kuin elävä museo. Kun suljette silmänne, voitte melkein haistaa vanhan mullan, kostean ruohikon ja kaukaisen savun. Täällä aika ei kulje suoraan, vaan se kiertää kehää. Me seisomme paikalla, jossa villi luonto ja ihmisen sitkeä tahto ovat käyneet vuosisatojen mittaista vuoropuhelua. Tämä ei ole vain niitty tai pelto, vaan se on muistojen kerrostuma, jossa jokainen kivi ja jokainen vääntynyt puu kantaa mukanaan tarinaa ajasta, jolloin elämä oli riippuvaista säästä, maaperästä ja naapurin hyväntahtoisuudesta. Jos mennään syvemmälle historiaan, niin tässä maisemassa näkyy selvästi se raskas työ, jota täällä on tehty. Saarenpelto ei syntynyt itsestään, vaan se on raivattu kynnellä ja hikellä. Kuvitelkaa nyt ne aamut, kun usva vielä peitti maan ja ensimmäiset sirpit alkoivat viiltää viljaa. Tämä alue on ollut elintärkeä osa paikallista omavaraisuutta. Täällä on viljelty sitä, mitä on tarvittu selviytymiseen, ja jokainen neliömetri on ollut arvokas. Maaperän koostumus ja sijainti ovat määrittäneet sen, kuka täällä pärjäsi ja kuka ei. On kiehtovaa ajatella, miten sukupolvi toisensa jälkeen on palannut tälle samalle maalle, muokannut sitä ja luottanut sen anteliaisuuteen. Se on ollut jatkuvaa kamppailua luonnonvoimia vastaan, mutta samalla syvää kunnioitusta maata kohtaan, joka ruokki koko yhteisön. Mutta historian kirjojen välissä on aina tilaa asioille, joita ei voida täysin selittää. Paikallisten keskuudessa on kuiskattu, että Saarenpellolla on omat sääntönsä ja kenties omat vartijansa. On sanottu, että tietyissä kohdissa peltoa aika pysähtyy tai vääristyy. Vanhat tarinat kertovat maanalaisten voimien tai kadonneiden asukkaiden läsnäolosta, jotka valvovat, ettei luontoa kohdella kunnioituksen puutteella. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta, mutta kun ilta hämärtyy ja tuuli alkaa humista puiden latvoissa, on helppo uskoa, että täällä on jotain enemmän. Joku on kertonut löytäneensä täältä merkkejä, jotka eivät kuulu tähän maailmaan, tai tunteneen katseen selässään, vaikka olisi ollut täysin yksin. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen; se ei ole vain maata, vaan se on sielukas. Nyt kun olemme tässä, haluaisin, että tekin pysähdytte hetkeksi. Ottakaa syvään henkeä ja yrittäkää kuunnella, mitä tämä maa teille kertoo. Älkää vain katsoko, vaan tuntekaa tämä paikka jalkapohjien kautta. Saarenpelto kutsuu meitä hidastamaan, muistamaan juuremme ja kunnioittamaan sitä, mitä on jäänyt jäljelle. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken omassa rauhassanne, ennen kuin jatkamme matkaamme. Olkaa varovaisia, missä kuljette, ja katsokaa tarkasti – ehkä tekin löydätte jonkin pienen salaisuuden, jonka luonto on päättänyt paljastaa juuri teille. Kiitos, kun kuljitte mukanani tässä aikamatkassa.