Luku 1
(Opas pysähtyy, ottaa hitaan askeleen eteenpäin ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän imureä ympäröivää metsää ja hiljaisuutta.)
Katsokaa tätä maisemaa. Tuntuu ehkä siltä, että olemme vain tavallisessa suomalaisessa metsässä, missä tuuli humisee männyissä ja jalkojen alla narskuu hiekka ja neulaset. Mutta pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa, kuinka tämä syvä hiljaisuus rikkoutuu. Kuulkaa kaukainen tykistön jyrinä, metallinen kolina ja tuhansien saappaiden rytmikäs marssi. Täällä, Vetokannaksella, luonto on ottanut takaisin vallan, mutta maa muistaa. Se muistaa jokaisen askeleen, jokaisen pelon ja jokaisen toivon, joka on tähän maaperään imeytynyt. Täällä rauhallinen ulkoilualue ja historian verisin tragedia kohtaavat tavalla, joka saa ihmissydämen lyömään hieman hitaammin.
Tämä kapea maakaistale ei ole vain maantieteellinen kohta, vaan se oli strateginen kuristuspiste, elämän ja kuoleman raja. Kun puhutaan Vetokannaksesta, puhutaan siitä ajasta, kun maailma oli liekeissä ja täällä käytiin kamppailua jokaisesta metristä. Vuosikymmenet sitten näissä samoissa metsissä, missä me nyt kävelemme, kulki valtavia joukkoja. Täällä rakennettiin linnoituksia, kaivettiin juoksuhautoja ja pystytettiin esteitä, joiden tarkoituksena oli pysäyttää vihollinen hinnalla millä hyvänsä. Se oli kalmanlaakso, jossa luonto oli vihollinen yhtä lailla kuin vastapuoli; mutainen maa ja hyönteiset tekivät olot kestämättömiksi. Kun katsotte noita mäntyjä, muistakaa, että ne ovat kasvaneet raunioiden ja hylättyjen varusteiden päällä. Historia ei ole täällä kirjoissa, vaan se on fyysisesti läsnä jokaisessa kivenlohkareessa ja painuneessa maastossa.
Mutta tässä paikassa on myös puolia, joita ei löydä virallisista sotahistoriallisista oppaista. Paikalliset kertovat kuiskaamalla tarinoita ”metsän vartijoista”. Sanotaan, että tietyissä kohdissa kannasta ilma on tiheämpää ja ilma tuntuu sähköiseltä, aivan kuin menneisyys ei olisi koskaan täysin poistunut. On puhuttu hahmoista, jotka näkyvät sumun keskellä, sotilaista, jotka edelleen vartioivat asemiaan, vaikka sota päättyi kauan sitten. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko täällä jotain sellaista, mitä tiede ei selitä? Ehkä se on vain tämän paikan valtava emotionaalinen lataus. Kun tuhansia ihmisiä kokee äärimmäisen kauhun ja kaipuun samassa paikassa, se jättää jäljen, joka ei pyyhkiydy pois vaikka aika kuluisi. Se on kuin näkymätön kerros maiseman päällä, joka tekee tästä alueesta mystisen ja hivenen pelottavankin.
Nyt kun me jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkö, vaan kuuntelkaa. Katsoitteko tuota vanhaa kiveä tuolla? Tai tuota poikkeuksellisen vääntynyttä puuta? Kysykää itseltänne, mitä ne näkivät. Mitä ne kuuloivat? Vetokannas on meille nykyään paikka hengähtää ja nauttia luonnosta, mutta se on ennen kaikkea muistomerkki ihmisluonnon kaikille puolille. Toivon, että viette tämän tunnelman mukananne kotiin. Pysähdykää arvostamaan tätä rauhaa, sillä täällä, juuri täällä, se on ansaittu verellä ja kyneleillä. Olkaa tervetulleita tutkimaan tätä hiljaista maata tarkemmin.
