Leikkipaikka Tervasaari

Tervetuloa, hyvät matkakumppanit! Ottakaa hetki aikaa, sulkekaa silmänne ja hengittäkää syvään. Tunnetteko sen? Tuon merituulen tuoman suolan ja havupuiden tuoksun, johon sekoittuu vieläkin häivähdys jotain raskaampaa, lähes teollista. Me seisomme nyt Tervasaaren sydämessä, tässä vehreässä keitaassa, joka näyttää ensisilmäyksellä vain rauhalliselta leikkipuistolta ja luonnonkaistaleelta. Mutta katsokaa ympärillenne. Nämä puut, tämä maaperä – ne eivät ole vain osa kaupungin puistoa, vaan ne ovat hiljaisia todistajia Helsingin kasvukivuille. Täällä, missä lapset nyt nauravat ja kiipeilevät, on kerran sykkinyt kaupungin karkein ja hikisin työelämä. Tervasaari ei ole aina ollut leikkipaikka; se on ollut kaupungin keuhkot ja samalla sen työpaja. Jos kelaisimme aikaa taaksepäin, päätyisimme maailmaan, jossa tämä saari oli täynnä mustaa savea, nokea ja paahtavaa kuumuutta. Nimikin kertoo kaiken: tervausuunot. Täällä, aivan kaupungin kynnyksellä, poltettiin mäntyjen juuria ja oksia tervaksi, jota tarvittiin valtavia määriä laivojen tiivistämiseen. Kuvitelkaa itsenne 1800-luvulle: ilma on ollut sakeana paksusta, valkoisesta savusta, ja rannat ovat olleet täynnä tynnyreitä, jotka odottivat kuljetusta maailman merille. Tämä oli karua työtä, jossa uunien kuumuus ja tervan pistävä haju imeytyivät vaatteisiin ja ihoon. Tervasaari oli osa sitä karua rannikko-Helsinkiä, jossa kaupankäynti ja teollisuus kohtasivat. Kun kaupunki laajeni ja puhtaampi ilma alkoi olla arvossaan, uunot sammuivat ja savu hälveni, mutta maan alle jäi kerros historiaa, joka ei koskaan täysin katoa. Mutta tiedättetekö, että Tervasaaren hiekkaisissa rannoilla ja tiheissä pensaikossa liikkuu edelleen tarinoita, joita ei löydy historiankirjoista? Vanhat helsinkiläiset kuiskailevat, että saaren maaperään on jäänyt talletukseksi jotain enemmän kuin vain tervan jäänteitä. Sanotaan, että uunien paahteessa ja työläisten kovassa arjessa syntyi eräänlaisia ”saaren henkiä” – varjoja, jotka vartioivat rantaa. On kerrottu, että sumuisina syysiltoina, kun kaupungin melu vaimenee, täällä voi kuulla kaukaista raudan kalsketta tai uunien huminaa, vaikka ympärillä on vain hiljaista luontoa. Ehkä se on vain tuuli, joka leikkii puunoksissa, tai ehkä saari muistaa vielä ajan, jolloin se oli kaupungin tärkein ja vaarallisin työpiste. Se on sellainen pieni salaisuus, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain leikkikentän; se on portaali menneisyyteen. Nyt, kun katsotte näitä leikkivälineitä ja ympäröivää metsää, yrittäkää nähdä niiden läpi. Näkykenttänne laajenee, kun tajuatte, että jokainen askel tällä maalla on askel historian päällä. Kannustan teitä kävelemään rannassa ja katsomaan tarkkaan kiviä ja maastoa – ehkä löydätte jonkin pienen merkin siitä, mitä täällä on joskus ollut. Pysähtykää hetkeksi, kuunnelkaa meren kohinaa ja miettikää, kuinka monta sukupolvea on täällä kulkenut, ensin työn ja nyt levon merkissä. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Nyt on aika antaa luonnon ja nykyhetken ottaa vallat, mutta muistakaa, että Tervasaari kantaa tarinaansa jokaisessa neulasessa ja hiekanjyvässä.