Tikkakallion luonnonsuojelualue

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittaus käsillään ympäröivään metsään. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, antaen luonnon äänien täyttää tauot.)* Katsokaapa ympärillänne. Hengittäkää syvään. Tuntuuko se? Se on tämä erityinen, kostea sammalen ja vanhan havumetsän tuoksu, joka tuntuu pysäyttävän ajan. Me olemme nyt Tikkakallion luonnonsuojelualueella, paikassa, jossa luonto ei ole vain tausta, vaan se on itse tarina. Kun kuljemme täällä, me emme vain kävele metsässä, vaan me astumme eräänlaiseen aikakoneeseen. Huomatkaa, miten valo siivilöityy näiden korkeiden puiden läpi ja miten hiljaisuus tuntuu lähes käsin kosketeltavalta. Täällä, kaukana kaupungin melusta, maa muistaa asioita, jotka me olemme jo kauan sitten unohtaneet. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto on saanut olla oma itsensä, rauhassa ja koskemattomana. Mutta jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, huomaamme, ettei tämä alue ole koskaan ollut täysin tyhjä. Tällaiset kallioiset ja vaikeakulkuiset maastot ovat olleet elintärkeitä selviytymisen kannalta. Muistakaa, että satoja vuosia sitten nämä metsät eivät olleet vain virkistysalueita, vaan ne olivat ruokapöytä ja suoja. Täällä on kulkenut metsästäjiä, pyydyttäjiä ja ehkäpä myös niitä, jotka halusivat vain kadota hetkeksi maailmalta. Tikkakallion kaltaiset paikat ovat toimineet luonnon omina linnoituksina. Kun katsotte noita jyrkkiä kallioseinämiä, kuvitelkaa ne tähystyspaikkoina, joista on seurattu metsän elämää tai kaukaisia merkkejä ihmisistä. Tämä maaperä on nähnyt vuodenaikojen kierron tuhansia kertoja, ja jokainen kivi ja juurakko on osa pitkää ketjua, joka yhdistää meidät esi-isiimme. Luonto on täällä säilyttänyt muotonsa, vaikka ympäröivä maailma on muuttunut teolliseksi ja kiireiseksi. Ja sitten on tietysti tuo nimi, Tikkakallio. Se kantaa mukanaan sellaista hienovaraista mystiikkaa, jota ei löydy oppikirjoista. Kerrotaan, että tällaiset korkeat kalliot ovat olleet lintujen, erityisesti tikkojen, valtakuntaa, mutta kansanperinteessä tikka ei ole ollut vain lintu. Se on nähty metsän viestintuojana, eräänlaisena vartijana, joka varoittaa tulijaa tai ohjaa eksyneen. On sanottu, että tietyissä kohdissa kalliota kaikuu ääni, joka ei kuulu tähän maailmaan, tai että metsän henget asuvat noiden syvimpien kolojen suojissa. Ehkä se on vain tuulen leikkiä kallion halkeamissa, mutta kun seisoo tässä yksin hämärässä, on helppo uskoa, että tällä alueella on jokin salaisuus, jota luonto ei paljasta kenelle tahansa. Se on sellaista näkymätöntä historiaa, joka tuntuu ihossa asti. Nyt minä ehdotan, että jatkamme matkaamme vielä pienen matkan, mutta teen teille pyynnön. Kävelkää seuraavan kymmenen minuutin ajan täydellisessä hiljaisuudessa. Kuunnelkaa, mitä metsä kertoo. Etsikää silmillänne se kohta, jossa kallio nousee korkeimmillaan ja miettikää, mitä te itse näkisitte sieltä, jos olisitte seisoneet siellä sata vuotta sitten. Tikkakallio ei ole vain paikka kartalla, vaan se on muistutus siitä, että me olemme vain vieraita tässä ikuisessa vihreydessä. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Olkaa varovaisia askeleissanne ja antakaa metsän rauhan kantaa teitä loppumatkalle.