Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy Tarmon kylkeen, laskee ääntään hieman ja elehtii käsillään kohti aluksen massiivista runkoa.)
Tervetuloa ystävät, astukaa lähemmäs. Kuulkaa tämä hiljaisuus, mutta yrittäkää kuvitella sen tilalle jotain aivan muuta. Kuvitelkaa korvissanne huimaava höyrypilli, joka repii pakkasilman kappaleiksi, ja tunkkaa kivihiilen tuoksu, joka tarttuu vaatteisiin ja ihoon. Me seisomme nyt historian äärellä, tässä teräksisessä jättiläisessä, Höyryjäänmurtaja Tarmossa. Kun katsotte tätä runkoa, älkää nähneet vain ruostuvaa metallia, vaan näkykoneen, joka on taistellut Suomen talvien ankaruutta vastaan vuosikymmeniä. Täällä, tämän kannen alla, sykkii vanha sydän. Täällä on eletty elämää, joka oli kovaa, märkää ja usein pelottavaa, mutta samalla täynnä uskomatonta ylpeyttä siitä, että me pidimme tämän maan avoimena maailmalle, kun kaikki muu jäätyi umpeen.
Mutta mennäänpä syvemmälle historiaan. Tarmo ei ole mikä tahansa alus, vaan se on todellinen aikakapseli vuodelta 1907. Miettikää nyt, mitä maailmassa tapahtui silloin – me olimaanko vielä Venäjän suuriruhtinaskunnassa, ja meri oli elinehto. Tarmo rakennettiin aikana, jolloin jäänmurtaminen oli vielä taidemuotoa ja raakaa voimaa. Se on yksi maailman harvoista säilyneistä höyryjäänmurtajista, ja sen tekniikka on suoraa perintöä teollisen vallankumouksen kulta-ajalta. Konehuoneessa on valtavat mäännät ja hiililämmitteiset kattilat, joissa tuli raivosi vuorokauden ympäri. Miehistö ei vain ohjannut alusta, vaan he olivat kuin sotilaita rintamalla. He raakasivat hiiltä, öskivät ja hikoilivat valtavassa kuumuudessa, vaikka ulkona oli kolmekymmentä astetta pakkasta. Tarmo ei vain kulkenut jään läpi, se murskasi sen omalla painollaan ja voimallaan, raivaten väylän kauppalaivoille, jotta Suomen kansa ei nälkiintynyt tai jäänyt eristyksiin.
Ja tässä kohtaa, kun katsotte noita tummia käytäviä ja raskaita ovia, tulee se, mistä harva puhuu. Jokaisella tällaisella aluksella on salaisuutensa. Merimiehet kertovat, että Tarmo ei ole koskaan täysin hiljainen, vaikka koneet olisivat sammuksissa. Sanotaan, että aluksen rautaan on tallentunut vuosikymmenten aikana tuhansien miesten vaivannäkö ja pelko. On tarinoita yövuoroista, jolloin sumun keskellä on kuultu askeleita tyhjillä käytävillä tai kuiskausta, jota ei pitäisi olla. Ehkä se on vain teräksen laajenemista ja supistumista lämpötilojen mukaan, mutta kun seisoo täällä yksin hämärässä, alkaa uskoa, että Tarmolla on oma tahto. Se on kuin elävä olento, joka muistaa jokaisen jäätyneen sormen ja jokaisen myrskyn, jonka se on selvinnyt. Se ei ole vain museo, vaan se on muistojen vartija.
Nyt, kun olette kuulleet tämän, haastaisinkin teidät. Älkää vain kävelköne kannella, vaan pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja tuntekaa jalkojenne alla teräksen tärinä, vaikka alus onkin kiinni laiturissa. Yrittäkää löytää se kohta, jossa konehuoneen lämpö kohtaa talvi-ilman viileyden. Menkää alas syvälle konehuoneeseen, koskettakaa niitä kylmiä venttiileitä ja miettikää, miltä tuntui olla nuori mies vuonna 1920, kun ympärillä oli vain loputonta valkoista jäätä ja tämän teräksen suojaa. Tarmo odottaa teitä, ja se on valmis kertomaan tarinansa niille, jotka osaavat kuunnella. Olkaa tervetulleita tutustumaan tähän suomalaisen sitkeyden symboliin.