Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa kirjaston edustalle, katsoo ympärilleen ja hymyilee tiedustavasti. Hän laskee äänensä hieman, ikään kuin kertoisi yhteistä salaisuutta.)*
Katsokaa tätä paikkaa. Ensimmäisellä silmäyksellä se näyttää vain modernilta oppimisen keskukselta, lasilta ja betoneilta, joissa nuoret aikuiset painivat tenttivastauksien kanssa. Mutta pysähdytäänpa hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa, kuinka tämän nykyisen rakenteen alta nousee esiin kerros kerrokselta vanhaa Espoota. Täällä, missä nyt kuuluu näppäimistöjen rapinaa ja kahvikoneen suhinaa, on vuosisatojen ajan vallinnut aivan eri rytmi. Täällä on kuljettu hiekkateitä, täällä on haistettu vastaleikattu heinä ja täällä on eletty elämää, joka on määrittynyt luonnon ja työn mukaan. Tämä kirjasto ei ole vain rakennus, vaan se on ikkuna siihen, miten meistä on tullut se urbaani yhteisö, joka me olemme tänään.
Jos menetään syvemmälle historiaan, niin pitää muistaa, että tämä alue on ollut osa suurempaa muutosta. Espoo ei ole aina ollut tällaista kaupunkimaista keskusta-aluetta, vaan se oli pitkään kylien ja maaseudun vyöhykettä. Kun katsotaan tätä nimenomaista kohtaa, ollaan siellä, missä kaupungistuminen on kohdannut perinteisen elämänvoiman. Täällä on nähty, kuinka puut ovat väistyneet asfalttia ja kuinka pienet tilukset ovat muuttuneet oppilaitoksiksi ja palvelukeskuksiksi. Kirjasto itsessään edustaa sitä suurta murrosta, jossa tieto siirtyi suljetuista arkistoista ja oppineiden kammioista kaiken kansan saataville. Se on symboli sille, miten demokratia ja koulutus ovat muovanneet tätä kaupunkikuvaa. Jokainen hyllytaso ja jokainen lukunurkka on osa sitä jatkumoa, jossa ihminen on aina pyrkinyt ymmärtämään maailmaa ympärillään, oli kyse sitten maanviljelystekniikoista tai nykyajan digitaalisesta viestinnästä.
Mutta nyt, täällä on myös sellainen puoli, josta ei kirjoiteta oppikirjoihin. Paikalliset tietävät, että tällaisissa suurissa rakennuksissa, joissa on niin paljon ihmisvirtaa ja keskittymistä, syntyy usein omia myyttejä. Sanotaan, että kirjaston hiljaisimmilla kulmilla, juuri kun aurinko laskee ja valot alkavat himmentyä, voi joskus tuntea jonkun läsnäolon. Jotkut kuiskivat, että täällä vaeltaa entisten opiskelijoiden tai kenties alueen muinaisten asukkaiden henget, jotka valvovat, että hiljaisuus säilyy ja että tietoa kunnioitetaan. Se ei ehkä ole faktaa, mutta se on osa paikan sielua. Se on se mystinen jännite, joka syntyy, kun moderni arkkitehtuuri rakennetaan vanhan maan päälle. On jotain kiehtovaa siinä, että samalla kun selaamme sähköisiä kirjoja, jalkojemme alla saattaa olla muistoja, jotka ovat tuhansia vuosia vanhoja.
Joten, kun astutte nyt sisälle, älkää katsoko vain kirjoja tai tietokoneita. Katsokaa seinien läpi. Mietikää, kuka tämän polun kulki sata vuotta sitten ja mitä hän ajattelisi tästä lasipalatsista. Haastan teidät etsimään kirjaston hiljaisimmasta nurkasta sen kohdan, jossa tunnette historian havinaa voimakkaimmin. Mennäänpä sisään ja katsotaan, mitä tarinoita nämä hyllyt meille kertovat. Tervetuloa matkalle tiedon ja muistojen äärelle.