Tikanpuistikko

(Opas pysähtyy Tikanpuistikon vehreän lehvästön alle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäänsä lämpimästi.) Katsokaas ympärillenne. Täällä, keskellä kaupungin sykettä, me ollaan ikään kuin omassa kuplassamme. Huomaatteko, miten ilma muuttuu heti viileämmäksi ja raikkaammaksi, kun astutaan näiden puiden suojaan? Tikanpuistikko ei oo pelkkää nurmikkoa ja puita, vaan se on kaupungin keuhkot ja samalla hiljainen todistaja sille, miten tämä paikka on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Kuulkaa, miten liikenteen melu vaimenee ja lintujen sirkutus nousee pääosaan. Täällä aika tuntuu hidastuvan. Se on se tietty taika, mikä tekee tästä puistikosta erityisen; se tarjoaa meille pienen palan villiä luontoa ja rauhaa, vaikka ollaan vain muutaman askeleen päässä urbaanista kiireestä. Mutta jos me katsotaan tätä paikkaa historian silmin, niin tässä ei oo kyse vain suunnitellusta puistosta. Tää alue on ollut osa laajempaa kokonaisuutta, missä luonto ja ihminen on aina neuvotelleet tilasta. Ennen kuin tästä tuli virallinen puistikko, täällä on liikkunut ihmisiä eri tarkoituksissa: kenties täällä on kuljettu lyhenteitse tai tää on toiminut puskurina asutuksen ja vesistöjen välillä. Kaupunkisuunnittelun historian kannalta tällaiset viheralueet on ollut elintärkeitä, kun kaupunki on alkanut kasvaa ja tiivistyä. Ne on luotu tarkoituksella, jotta ihmiset ei hukkuisi betoniin, vaan voisivat hengittää. Tikanpuistikko kantaa mukanaan sitä vanhaa perinnettä, missä luonnon kunnioitus on tuotu osaksi kaupunkikuvaa. Se on muistutus siitä, että meillä on tarve olla yhteydessä maahan ja puihin, vaikka ympärillä nousisi uusia kerrostaloja ja toimistoja. Tiedätteksä, jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa. Paikalliset huhut ja vanhat tarinat kertovat, että näiden puiden juurilla on saattanut levätä asioita, joista ei virallisissa arkistoissa mainita. On sanottu, että puistikko on toiminut kohtaamispaikkana salaisille keskusteluille ja nuorten rakkaustarinaille, jotka on kirjoitettu puun kuoreen tai kuiskaattu lehvästön suojassa. Jotkut sanovat, että jos pysähtyy täysin hiljaiseksi ja kuuntelee tuulta, voi kuulla kaikuja menneiltä vuosikymmeniltä – askeleita, joita ei enää ole, ja naurua, joka on jo kauan sitten vaimentunut. Se on sellaista näkymätöntä kerrostumaa, joka tekee luonnosta elävän historian. Se ei ole vain biologiaa, vaan se on ihmisten tunteiden ja muistojen arkisto. Nyt kun me ollaan tässä, haluaisin teidät kokeilemaan yhtä juttua. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja tunkakaa nenään tuo kostean mullan ja havupuiden tuoksu. Mietikää, ketä muita on seissyt täsmälleen tässä samassa kohdassa sata vuotta sitten. Mitä he näkivät? Mitä he toivoivat? Kun avaatte silmänne, katsokaa noita vanhoja puita uudella tavalla – ne on tämän paikan todellisia vartijoita. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen matkan kanssani. Jättäkääpä nyt itsenne hetkeksi tämän rauhan haltuun ja vaeltakaa puistikon polkuja pitkin omaan tahtiinne. Nauttikaa luonnosta, se on paras lääke kaikkeen.