Kurpanpuisto

(Opas pysäyttää ryhmän puiston vehreimmälle kohdalle, ottaa rennosti asennon ja katsoo ympärilleen, antaen luonnon äänien täyttää hetken ennen kuin aloittaa.) Katsokaas ympärillenne. Tuntuu, eikö? Heti kun astutaan tänne Kurpanpuistoon, kaupungin kiire ja tuo asfalttiviidakko tuntuvat jäävän jonnekin kauas taakse, vaikka ollaan ihan keskusta-alueen kupeessa. Täällä on jotain sellaista rauhaa, joka ei johdu vain puista ja lehvästöstä, vaan jostain syvemmästä. Huomaatteko, miten valo siivilöityy oksien läpi ja miten ilma tuntuu täällä hieman kosteammalta ja viileämmältä? Tää ei oo vain puisto, vaan tää on kuin kaupungin keuhkot ja samalla aikakone. Me seistään nyt paikalla, missä luonto on ottanut takaisin tilan, mutta missä maan alla ja muistoissa asuu vielä vanha Turku, se kaupunki, joka ei koskaan täysin kadonnut, vaan vain muutti muotoaan. Jos mennään historian puolelle, niin tässä kohdassa on hyvä muistaa, että Kurpa ei oo aina ollut vain rentoutumispaikka. Tää alue on ollut osa Turun elintärkeää infrastruktuuria ja kaupungin kasvun sykkivää sydäntä. Ennen kuin täällä oli hoidettuja polkuja, täällä vallitsi villimpi luonto ja pienemmät purot, jotka virtasivat kohti Aurajokea. Kurpan nimi itsessään kantaa mukanaan muistoa veden liikkeestä ja kosteikosta. Täällä on kulkenut sukupolvia: työläisiä, kauppiaita ja unelmoijia. Kun mietitään Turun historiassa tapahtuneita suuria paloja ja mullistuksia, tällaiset viheralueet ovat toimineet turvasatamina. Täällä on nähty, miten kaupunki on laajentunut ja miten puistoalueita on tietoisesti luotu vastapainoksi teollistumiselle. Tää on ollut paikka, missä kaupunkilainen on voinut hengittää vapaasti ja unohtaa hetkeksi tehtaan savupiiput ja kiireiset kadut. Se on ollut sosiaalinen kohtauspaikka, missä luonnon ja urbaanin ympäristön raja on hämärtynyt. Mutta tiedätteksä, jokaisessa tällaisessa paikassa on myös omat salaisuutensa. Täällä Kurpanpuiston syvyyksissä, sammalten ja juurien alla, lepää kerroksittain historiaa, jota ei näe päällepäin. On kerrottu tarinoita siitä, miten täällä on kulkenut vanhoja, jo hylättyjä reittejä ja kellarirakenteita, jotka ovat jääneet ajan hampaaseen. Jotkut sanovat, että kun on hiljaista, voi melkein kuulla menneiden aikojen kuiskaukset. Onko täällä vaeltanut kaupungin varjoja tai kenties jotain sellaista, mitä ei voida selittää pelkällä historiakirjalla? Se on se puiston mystiikka. Luonto peittää alleen asioita, mutta se ei poista niitä. Täällä on jotain sellaista näkymätöntä energiaa, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi suurten puiden katveessa. Se on muistutus siitä, että me ollaan vain vieraita tässä maisemassa, kun taas puisto on nähnyt kaiken. Nyt kun me ollaan tässä hetkessä, haluaisin teidät kokeilemaan yhtä juttua. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuunnelkaa. Älkää etsinekkö autoja tai ihmisiä, vaan yrittäkää löytää se ääni, joka on kuulunut täällä jo satoja vuosia: tuulen humina ja lehtien rapina. Kun avaatte silmänne, katsokaa noita vanhoja puita. Ne ovat tämän paikan todellisia vartijoita. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken omassa rauhassanne ja annatte tämän paikan kertoa teille oman tarinansa. Kiitos, kun kuljette kanssani tämän pienen historiallisen matkan. Olkaa hyvä, tutkikaa puistoa rauhassa, ja jos löydätte jotain omituista tai kiehtovaa, tulkaa kertomaan!