Iidesrannanmetsä

(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa syvään henkeä ja pyyhkii kämmenellään metsän kosteutta vaatteestaan. Hän katsoo ryhmää lämpimästi ja puhuu rauhallisella, hieman matalalla äänellä.) Katsokaapa ympärillenne. Täällä Iidesrannan metsässä aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Huomaatteko, miten sammal vaimentaa askeleet ja miten tuo kuusien neulasten läpi siivilöityvä valo saa kaiken näyttämään melkein unenomaiselta. Täällä ei ole kiirettä. Tässä ilmassa tuoksuu märkä multa, pihka ja se tietty, pohjoinen raikkaus, jota ei löydä kaupungin kaduilta. Se on sellainen hiljaisuus, joka ei ole tyhjää, vaan täynnä ääniä: kaukainen linnunlaulu, tuulen humina latvustossa ja veden liplatus, joka kuuluu jossain tuolla rannassa. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan olemme astuneet sisään elävään arkistoon, jossa jokainen kivi ja vanha puu kantaa mukanaan muistoja. Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, niin tämä metsä on nähnyt enemmän kuin me kykenemme kuvittelemaan. Ennen kuin meistä tuli retkeilijöitä ja luonnonystäviä, nämä metsät olivat elinehto. Täällä on kuljettu polkuja, joita ei ole enää kartoilla. Voitte kuvitella, miten täällä on liikkunut metsästäjiä ja keräilijöitä jo satoja vuosia sitten, kenties jo ennen kuin nykyiset rajat ja kylät olivat edes hahmoteltu. Iidesrannan kaltaiset paikat olivat tärkeitä solmukohtia; vesi antoi kulkureittejä ja metsä antoi suojan sekä ravinnon. Täällä on kenties tehty tulentekoja, täällä on kuiskaillut nuoriso ja täällä on tehty tärkeitä päätöksiä pienten yhteisöjen kohtalosta. Luonto ei ole täällä vain tausta, vaan se on ollut aktiivinen toimija ihmisen elämässä. Se on opettanut nöyryyttä ja selviytymiskykyä jokaiselle, joka on näiden puiden katveessa asunut tai vieraillut. Mutta jokaisessa metsässä on myös salaisuuksiaan, ja Iidesrannan metsillä on oma mystiikkansa. Vanhat tarinat kertovat, että näissä syvissä koivikoissa ja tummissa kuusikoissa asuu jotain, mitä ei voi selittää pelkällä tieteellä. Sanotaan, että tietyissä kohdissa metsää raja näkymättömän maailman on ohuempi kuin muualla. Ehkä se on vain mielikuvitusta, tai ehkä se on se tunne, joka syntyy, kun ihminen kohtaa jotain itseään suurempaa. On kerrottu tarinoita eksyneistä kulkijoista, jotka ovat kuulleet metsän kutsuvan heitä nimeltä, tai valoista, jotka ovat tanssineet rannassa sumuisina syysiltoina. Nämä myytit eivät ole vain satuja, vaan ne kertovat kunnioituksesta, jota esi-isämme kantoivat luontoa kohtaan. He tiesivät, että metsällä on oma tahtonsa, ja että täällä on sääntöjä, joita ei saa rikkoa. Nyt, kun me jatkamme matkaamme rantaan päin, haluaisin, että tekin pysähtytte hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Yrittäkää löytää se yhteys, joka yhdistää meidät tähän maahan ja kaikkiin niihin, jotka ovat täällä ennen meitä kulkeneet. Iidesrannanmetsä ei pyydä meiltä mitään, se vain tarjoaa itsensä meille, jos osaamme olla hiljaa ja kuunnella. Otetaanpa vielä muutama askel syvemmälle varjoihin, ja katsotaan, mitä metsä meille tänään paljastaa. Olkaa varovaisia askeltenne kanssa, mutta pitäkää sydämenne avoinna. Mennäänpä.