Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää hymyillen. Hän viittaa kädellään ympäröivää vehreyttä.)
Katsokaapa ympärillenne. Täällä Kaakkurinpuistossa aika tuntuu hidastuvan, eikö vain? On jotain sellaista rauhoittavaa siinä, miten kaupungin hälinä jää puiden taakse ja jäljelle jää vain lehtien suhina ja lintujen laulu. Kun me seisomme tässä, me emme ole vain puistossa, vaan me olemme tavallaan kaupungin vihreässä keuhkossa, joka on hengittänyt samaan tahtiin asukkaiden kanssa jo vuosikymmeniä. Tunnekaa se kostea multa ja tuoksukaa tämä raikas metsän ilma. On helppo unohtaa, että olemme keskellä urbaania ympäristöä, kun katsoo noita vanhoja puita. Ne ovat nähneet tämän alueen muuttuvan, ihmisten tulevan ja menevän, mutta ne ovat pysyneet tässä, hiljaisina todistajina kaikelle sille, mitä on tapahtunut.
Mutta jos me katsotaan pintaa syvemmälle, niin tämä paikka kertoo tarinaa siitä, miten me olemme halunneet kesyttää luontoa ja samalla säilyttää palanen siitä. Alun perin nämä alueet olivat osa laajempaa metsä- ja suomaisemaa, jota hyödynnettiin juuri niin kuin suomalaiseen tapaan: polttopuuna, laidunmaana ja kenties pienenpieniä viljelmiä varten. Kun kaupunki alkoi laajentua ja rakentua, syntyi tarve paikoille, joissa sielu saa levähtää. Kaakkurinpuisto ei ole vain satunnainen kokoelma puita, vaan se on harkittu osa kaupunkisuunnittelua, jossa on haluttu tuoda luonto takaisin ihmisen arkeen. Historian saatossa tällaiset puistot ovat toimineet kohtaamispaikkoina; tässä on kävelty sunnuntaisilla parhaimmissa vaatteissa, täällä on kuiskaillut salaisuuksia nuoruuden ihastuksille ja täällä on pohdittu elämän suuria kysymyksiä puistonpenkeillä. Se on ollut yhteisön yhteinen olohuone, jossa luonnon kiertokulku ja ihmisen historia kietoutuvat yhteen.
Ja tässä tulee se mielenkiintoinen puoli. Jokaisessa vanhassa puistossa on omat salaisuutensa, ja Kaakkurinpuisto ei ole tässä poikkeus. Paikalliset tarinat kuiskaavat, että näiden puiden juurilla lepää muistoja ajalta, jolloin kaupunki oli vielä nuori ja villi. On sanottu, että tietyissä kohdissa puistoa, erityisesti hämärän aikaan, voi tuntea oudon energian tai nähdä vilauksia menneisyydestä. Jotkut sanovat, että puiston vanhimmat puut toimivat eräänlaisina vartijoina, jotka suojelevat alueen rauhaa. Vaikka arkistot eivät ehkä kerro tarkkoja päivämääriä tai nimiä, niin myytit ja urbaanit legendat ovat osa tämän paikan sielua. Ne muistuttavat meitä siitä, että luonto ei ole vain passiivinen tausta, vaan se on elävä olento, jolla on oma muistinsa ja tapansa kertoa tarinoita niille, jotka osaavat pysähtyä ja kuunnella.
Nyt kun me olemme kävelleet tässä hetken, haastaisinkin teidät tekemään pienen kokeilun. Valitkaa itsellenne yksi puu, kivi tai polun pätkä, joka puhuttelee teitä. Menkää sinne, sulkekaa silmänne hetkeksi ja yrittäkää kuvitella, miltä tämä paikka näytti sata vuotta sitten. Kuka täällä kulki? Mitä he ajattelivat? Kun avaatte silmänne, huomaatte, että tämä puisto ei ole vain paikka liikkua pisteestä A pisteeseen B, vaan se on elävä museo. Kiitos, että kuljette tämän pienen matkan kanssani. Toivon, että vietätte vielä hetken täällä omassa rauhassanne ja nauttikaa tästä vihreästä hiljaisuudesta ennen kuin palaamme takaisin kaupungin sykkeeseen.