Luku 1
Tervetuloa kaikki, ottakaa mukava asento ja hengittäkää hetki syvään. Kuulitteko tuon tuulen havinaa puissa? Se ei ole vain ilmaa, vaan se on kuin kuiskaus menneisyydestä. Me seisomme nyt Pakarituvanpuistossa, paikassa, jossa nykyajan leikki ja luonnon rauha kohtaavat. Katsoitte kunne noita mäntyjä ja havinoita ympärillämme. Nykyään tämä on meille turvapaikka, leikkipaikka ja puisto, mutta jos suljemme silmämme ja annamme mielikuvituksen kulkea, voimme tuntea, kuinka maan alla ja puiden katveessa lepää kerroksittain tarinoita. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin aika olisi hidastunut. Me emme ole vain puistossa, vaan me olemme historian ja luonnon rajapinnassa, jossa jokainen kivi ja juurakko on nähnyt sukupolvien vaihtuvan.
Puhutaan nyt vähän siitä, mitä tämä nimi Pakarituva oikein kätkee sisäänsä. Kun katsomme tätä maisemaa, meidän pitää muistaa, että ennen kaupunkisuunnittelua ja siistejä polkuja, täällä vallitsi karu mutta elävä luonto. Pakarituva ei ollut vain nimi, vaan se viittasi aikaan, jolloin täällä on kulkenut metsämiehiä, pajunleikkureita ja kenties myös niitä, jotka halusivat pysytellä kauempana virallisista teistä. Tällaiset paikat olivat usein levähdyspisteitä, pieniä tukikohtia keskellä metsää, joissa on keitetty kahvia nuotiolla ja jaettu uutisia maailman menosta. Täällä on eletty sopusoinnussa vuodenaikojen kanssa: talvi on ollut ankara ja lumet ovat peittäneet kaiken, kun taas kevään tulo on ollut suuri juhla. Alueen maaperä ja kasvillisuus kertovat meille tarinaa siitä, miten ihminen on muokannut tätä ympäristöä, raivannut polkuja ja rakentanut suojaa, mutta lopulta luonto on aina ottanut oman tilansa takaisin, kietoen vanhat rakenteet sammaleen ja mättäiden alle.
Mutta tiedättehän, että jokaisella tällaisella paikalla on myös oma salaisuutensa, sellainen, jota ei löydä virallisista historiakirjoista. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita siitä, että Pakarituvan metsissä on kulkenut näkymättömiä polkuja, joita vain lapset tai ne, joilla on puhdas sydän, pystyvät näkemään. Sanotaan, että kun puisto on hiljaisimmillaan, voi kuulla kaukaisen kirveen iskun tai vanhan puutuvan narahduksen, vaikka rakennuksia ei enää näy. Onko kyse vain tuulesta vai kenties jostain muusta? Ehkäpä täällä asuu entisajan henki, joka vahtii, että luonnon rauhaa kunnioitetaan. Myytti kertoo, että jos täällä löytää juuri oikeanlaisen kiven ja laskee sen varovasti toisen päälle, voi saada pienen onnenpotkun tai kirkastuneen mielen. Se on sellaista kansanperinnettä, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain leikkipuiston; se tekee siitä elävän legendan.
Nyt kun olemme sukeltaneet historian ja mystiikan maailmaan, haastan teidät katsomaan tätä paikkaa uudella tavalla. Kun lähdette nyt tutkimaan leikkivälineitä tai vaeltamaan puiden siimeksessä, älkää vain juokseneet, vaan pysähtykää hetkeksi. Koskettakaa puun kuorta, tunkakaa jalkojenne alla oleva maa ja miettikää, kuka täällä seisoi sata vuotta sitten. Mitä he ajattelivat? Mitä he näkivät? Pakarituvanpuisto on meille lahja, jossa voimme olla lapsia, mutta myös historian tutkimusmatkailijoita. Toivon, että vietätte täällä hienon ajan ja löydätte ehkä oman pienen salaisuutenne tästä metsän syleilystä. Kiitos, että kuljette kanssani tämän pienen aikamatkan läpi. Olkaa nauttikaa luonnosta ja pysykää uteliaina!
