Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy puiston keskelle, katsoo ympärilleen ja ottaa pienen tauon, jotta ryhmä rauhoittuu ja kuuntelee ympäröivää luontoa.)*
Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko täällä olevan jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin kiireisiltä kaduilta? Täällä Simo Klemetinpojan puistossa aika tuntuu pysähtyvän. Kun suljete silmänne, voitte melkein kuulla tuulen huminan vanhoissa puissa ja haistaa havun tuoksun, joka kantaa mukanaan muistoja menneiltä vuosisadoilta. Tämä ei ole vain viheralue tai paikka kävellä koiran kanssa, vaan tämä on hiljainen muistomerkki. Me seisomme paikalla, jossa luonto ja historia kietoutuvat yhteen tavalla, joka saa ihmissielun tuntemaan itsensä pieneksi. Täällä on sellaista kunnioitusta herättävää rauhaa, joka kertoo meille, että jotenkin nämä puut ovat nähneet enemmän kuin me koskaan tulemme näkemään.
Mutta kuka oli tämä mies, jonka nimi puiston kyltissä lukee? Simo Klemetinpoika ei ollut mikään tavallinen kansalainen, vaan hän oli hahmo, joka suli osaksi pohjoisen karua maisemaa ja sen selviytymisstrategioita. Kun katsomme historian syvemmälle, ymmärrämme, että Simo edusti sitä perinteistä suomalaista sitkeyttä, joka oli välttämätöntä tällä maaperällä. Hänen aikanaan luonto ei ollut virkistysaluetta, vaan se oli elinehto ja samalla jatkuva haaste. Metsä oli sekä suoja että vaarallinen vihollinen. Simo tunsi jokaisen puron, jokaisen kiven ja jokaisen polun tässä maastossa. Hän oli osa sitä sukupolvea, joka rakensi elämänsä kunnioitukseen luontoa kohtaan, tietäen, että metsässä ei selviydy ylimyksellä, vaan nöyryydellä ja tarkkaavaisuudella. Hänen tarinansa on osa sitä suurempaa kertomusta siitä, miten ihminen on muokannut tätä ympäristöä ja miten ympäristö on muokannut meitä.
Tämän puiston ympärillä liikkuu kuitenkin myös salaisuuksia ja myyttejä, joita ei löydy historian oppikirjoista. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puistoa, erityisesti hämärän aikaan, voi tuntea jonkun seuraavan askeleitasi. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin kuin hiljainen tervehdys menneiltä sukupolvilta. On kerrottu, että Simo Klemetinpojan kaltaiset metsän tuntijat jättivät jälkeensä näkymättömiä merkkejä, jotka ohjasivat eksyneitä takaisin kotiin. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun seisoo täällä yksin ja kuulee oksan napsahtavan taustalla, on helppo uskoa, että metsä muistaa kaikki ne, jotka ovat sen syleilyssä eläneet ja kuolleet. Myytit kertovat, että puiston puut kantavat muistoja keskusteluista ja päätöksistä, joita on tehty täällä kauan ennen kuin betoni ja asfaltti ympäröivät meidät.
Joten, kun jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkö läpi, vaan pysähtykää hetkeksi. Koskettakaa puun kuorta, kuunnelkaa lintujen kutsua ja miettikää, mitä te jättäisitte jälkeenne tälle maailmalle. Simo Klemetinpojan puisto muistuttaa meitä siitä, että olemme vain vieraita tässä luonnon kiertokulussa, mutta meillä on mahdollisuus olla osa jotain suurempaa, jos vain osaamme hiljentyä. Olkaa hyvä, kulkikaa rauhassa, mutta pitäkää korvanauhotteja auki – kuka tietää, mitä metsä teille tänään kuiskaa. Kiitos, että kuljitte mukanani.