Luku 1
Tervetuloa, hyvät kuulijat! Ottakaa hetki aikaa ja vain pysähtykää. Kuulkaa, miten kaupungin kiireinen humina vaimenee täällä Simonkallionpuiston siimeksessä. Kun seisomme tässä leikkipaikan laidalla, ympärillämme on jotain sellaista, mitä nykyisessä betoniviidakossa on harvinaista löytää: kerroksellisuutta. Täällä tuoksuu mänty ja kostea multa, ja puiden latvusten läpi siivilöityvä valo luo lähes hämärän, katedraalimaisen tunnelman. Saattaa tuntua siltä, että olemme vain tavallisella leikkikentällä, mutta jos suljete silmänne, voitte aistia, kuinka tämä maaperä kantaa mukanaan vuosikymmenten, jopa vuosisatojen muistoja. Tämä ei ole vain paikka lapsille, vaan se on pieni saareke, jossa luonto ja kaupungin historia käyvät jatkuvaa, hiljaista vuoropuhelua.
Mutta mennäänpä syvemmälle, historian hämäriin. Simonkallio ei ole syntynyt tyhjiössä. Jos katsomme ympärillemme, huomaamme, että tämä alue on ollut osa Helsingin kasvukipuja. Ennen kuin täällä oli puisto ja leikkivälineitä, tämä maa oli osa kaupungin reuna-alueita, missä luonto oli vielä villimpää ja kallioperä hallitsi maisemaa. Täällä on kuljettu polkuja, joita pitkin on siirretty tavaraa ja rakennettu kaupunkia pala palalta. Alueen nimi, Simonkallio, viittaa tietysti kallioon, mutta se kertoo myös ajasta, jolloin kaupunki levittäytyi ja luonnonmuodot määrittivät sen, mihin talot nousivat ja missä maa jäi hengittää. Täällä on nähty työläisten arki, varhaiset asutukset ja kaupungin hidas muodonmuutos. Jokainen täällä kasvava puu on kuin elävä arkisto, joka on seurannut, kuinka ympärillä kohoavat rakennukset ovat vaihtuneet ja ihmisten elämäntavat muuttuneet hevoskärryistä sähköautoihin.
Ja tässä kohtaa on syytä pysähtyä tietynlaisen salaisuuden äärelle. Paikallisten tarinoissa ja kaupunkien hiljaisissa kulmissa kiertää aina myyttejä. Sanotaan, että tällaisilla kallioisilla ja metsäisillä paikoilla kaupungin keskellä asuu niin sanottu kaupungin henki. Simonkallion puistossa on jotain sellaista magnetismia, joka vetää puoleensa untelmia. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta monet kokevat, että täällä ajan kulku hidastuu. On kuiskaillut, että näiden vanhojen puiden juurilla lepää muistoja niistä, jotka kulkivat täältä läpi ennen kuin kaupunki peitti kaiken asfaltilla. Leikkipaikan riemu ja lasten nauru ovat kuin moderni vastine vanhoille kansanjuhlille; se on elämän jatkuvuutta, jossa uudet sukupolvet ottavat haltuunsa saman maan, jolla esi-isämme kerran levähtivät matkallaan.
Nyt, kun katsotte noita kiipeilytelineitä ja hiekkalaatikkoa, näkittekö ne vain leikkivälineinä? Minä näen ne siltana menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Kehotan teitä, kun jatkatte matkaanne, kävelemään hitaasti ja koskettamaan puun kuorta tai kallion pintaa. Tunne sormissasi se kylmyys ja karkeus, joka on ollut täällä kauan ennen meitä. Pysähtykää hetkeksi miettimään, mitä tarinoita nämä puut kertoisivat, jos ne vain osaisivat puhua. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen polun kanssani. Nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne Simonkallion syvyyksistä. Nauttikaa rauhasta ja luonnosta!
