Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ympärillään olevia ihmisiä rauhallisesti.)
Katsokaa tätä paikkaa. Tässä me seisomme, keskellä kaupungin sykettä, mutta jos vain hetkeksi suljette silmänne ja kuuntelette, voitte melkein tuntea sen painon, joka tähän maaperään on laskeutunut. Tämä ei ole vain kiveä ja pronssia, vaan se on kuin avoin haava, joka on ajan myötä arpeutunut, mutta ei koskaan täysin hävinnyt. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin menneisyys kuiskaillisi meille jotain, mitä emme aina halua kuulla. Se on hiljaisuutta, joka huutaa. Me emme puhu tänään vain historiasta oppikirjoissa, vaan me puhumme ihmisistä, unelmista ja siitä raivosta, joka repi tämän maan kahtia yli sata vuotta sitten. Tervetuloa kohtaamaan yksi Suomen historian raskaimmista muistomerkeistä.
Mennään nyt syvemmälle siihen, mitä täällä oikeasti tapahtui. Vuosi 1918 oli aikaa, jolloin veli kääntyi veljeä vastaan ja naapuri naapuria vastaan. Punakaartilaiset eivät olleet vain sotilaita, vaan he olivat työläisiä, torppareita ja ihmisiä, jotka kokivat, että heidän aikansa oli tullut – että maailma voitiin rakentaa uudestaan oikeudenmukaisemmaksi. Mutta kuten tiedätte, historia on usein julma. Sisällissodan jälkeen tuli aika, jota kutsutaan valkoisella terroriksi. Tuhansia ihmisiä joutui vankeuteen, ja moni heistä ei koskaan palannut kotiin. Tämä muistomerkki on pystytetty niille, jotka jäivät historian hämäriin, niille, jotka teloitettiin tai jotka kuolivat nälkään ja tauteihin vankileireillä. Se muistuttaa meitä siitä, että kun yhteiskunta murenee, hinta maksetaan aina verellä, ja se veri imeytyy syvälle maahan, jota me nyt tallaamme.
Mutta tiedättekö, mikä tässä on se kaikkein pysäyttävimmistä puolista? Tähän paikkaan liittyy tietty hiljainen myytti, eräänlainen kollektiivinen salaisuus. Vuosia täällä on kuiskaillut, että muistomerkin alla tai sen läheisyydessä lepää edelleen nimiä, joita ei koskaan kirjattu virallisiin listoihin. On sanottu, että jotkut haudat jäivät merkityttömiksi, että perheet kantoivat suruaan salassa vuosikymmeniä, koska pelko oli liian suuri. Tämä muistomerkki ei siis kunnioita vain tunnettuja nimiä, vaan se on symboli kaikille niille anonyymeille kohtaloille, jotka pyyhittiin pois historiasta. Se on kuin ankkuri, joka pitää kiinni totuudesta silloin, kun poliittinen paine olisi halunnut meidän unohtavan nämä ihmiset kokonaan. Se on muistutus siitä, että totuus ei kuole, vaikka sen yrittäisi peittää kivellä tai vaiolla.
Nyt, kun me katsomme tätä monumenttia vielä kerran, haluan teidän miettivän yhtä asiaa. Historia ei ole vain menneisyyttä, vaan se on peili, josta voimme katsoa itseämme. Tämä paikka ei vaadi meiltä sääliä tai vihaa, vaan se vaatii meiltä muistamista. Se opettaa meille, että rauha on hauras asia ja että dialogi on ainoa tie, joka ei johda tällaisiin muistomerkkeihin. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken omassa rauhassanne. Päästkää historian puhua, mutta muistakaa, että meidän tehtävämme on varmistaa, ettei tämänlaista tarvita enää koskaan uudestaan. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani.