Tikanpuisto

(Opas pysähtyy, katsoo ryhmää rauhallisesti ja viittaa kädellään ympäröivään metsään ja veden äärelle. Ääni on lämmin, kutsuva ja hieman kuiskaava.) Katsokaas ympärillenne. Hengittäkääpä kunnolla. Tuntuuko tuo raikkaus? Tässä me nyt seisomme Tikanpuistossa, missä kaupungin kiire ja melu vaimenevat ja luonto ottaa vallan. Huomaatte varmaan, miten valo siivilöityy puiden lehvästön läpi ja miten veden pinta peilaa taivasta. Täällä on jotain sellaista, mitä ei löydä betoniväleistä – sellaista pysähtyneisyyttä, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi, mutta samalla osaksi jotain suurempaa. Tämä ei ole vain puisto tai viheralue, vaan se on kuin elävä museo, jossa jokainen vanha puunrunko ja jokainen kivi kantaa mukanaan muistoja ajasta, jolloin maailma pyöri hitaammin. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto ja historia kietoutuvat toisiinsa. Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, niin täällä on tapahtunut paljon. Tikanpuiston kaltaiset paikat eivät syntyneet tyhjästä, vaan ne ovat usein olleet osa vanhoja kulkureittejä tai kenties jopa paikallisten sukujen pienviljelmiä ja laidunmaita kauan ennen kuin nykyinen kaupunkirakenne ympäröi meidät. Kuvitelkaa hetkeksi satoja vuosia taaksepäin. Täällä on kulkenut ihmisiä, jotka tiesivät tarkalleen, mistä löytyy parhaat marjat ja missä vesi on puhtainta. Tämä maasto on muovannut meidän esi-isiemme arkea. Se on ollut sekä ravinnon lähde että suoja. Kun katsotte noita vanhoimpia puita, ne ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan, sodat ja rauhan, ja ne ovat seisoneet tässä vaiti, kun ympärillä oleva maailma on muuttunut täysin. On kiehtovaa ajatella, että vaikka me näemme tämän nyt virkistysalueena, joku toinen on nähnyt tämän elämäntehtävänään ja selviytymisen areenanaan. Ja sitten on tietysti ne tarinat, joita ei löydy virallisista historiakirjoista. Paikallisissa huhuissa ja vanhoissa kertomuksissa on aina viitattu siihen, että Tikanpuiston syvimmät kolkat kätkevät sisäänsä jotain mystistä. Sanotaan, että tietyissä kohdissa metsää raja maailmojen välillä on ohuempi kuin muualla. Jotkut kertovat hämärän laskeutuessa nähneensä valojen välkkyvän vedenrajassa tai kuulleensa kaukaisia kuiskaajia, joille ei ole nimeä. Ehkä kyse on vain tuulesta puunlatvoissa tai veden liplatuksesta kiviä vasten, mutta kun seisoo täällä yksin hämärässä, on helppo uskoa, että metsällä on oma muistinsa. Nuo myytit ovat osa puiston sielua; ne muistuttavat meitä siitä, että luonnossa on aina jotain tuntematonta, jotain mitä emme pysty täysin selittämään järjellä. Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Kun me jatkamme matkaamme, niin kokeilkaa hetken aikaa kävellä täysin hiljaa. Kuuntelekaa, mitä puisto teille kertoo. Ehkäpä tekin löydätte oman salaisuutenne tai näette jotain, mitä muut eivät huomaa. Tikanpuisto ei paljasta kaikkia korttejaan kerralla, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja avoimen mielen. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen ja luonnonmukaisen matkan kanssani. Olkaa hyvät ja seurakaa minua, niin katsotaan vielä tuo seuraava näkymä, ennen kuin palaamme takaisin nykyaikaan.