Tattarinmäen luonnonsuojelualue

*(Opas pysähtyy Tattarinmäen rinteelle, katsoo hetken ympärilleen ja kääntyy sitten ryhmän puoleen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta innostuneesti, käsiä hieman liikuttaen.)* Katsokaa ympärillenne. Tuntuu siltä, eikö? Heti kun astutaan tänne Tattarinmäelle, kaupungin melu vaimenee ja korvalle jää vain tuulen humina näissä vanhoissa puissa. Me ollaan nyt paikassa, jossa luonto ja historian kerrostumat hengittävät samaan tahtiin. Täällä on jotain sellaista pysähtyneisyyttä, joka on nyky-Helsingissä harvinaista. Ilma tuntuu puhtaammalta, ja vaikka tiedämme olevamme lähellä kaupungin sykettä, täällä on kuin olisi astunut portaalin kautta johonkin aivan muuhun maailmaan. Tämä ei ole vain metsäalue tai luonnonsuojelualue, vaan tämä on kaupungin muisti, joka on säilynyt täällä kukkulalla, kaukana asfaltin ja betonin keskellä. Mutta jos me katsotaan tätä maisemaa historian silmin, niin Tattarinmäki on ollut strategisesti äärimmäisen tärkeä paikka. Jo kauan ennen nykyistä kaupunkirakennetta tällaiset korkeuserot merkitsivät valtaa ja valvontaa. Täällä on kuljettu ja täällä on tarkkailtu ympäristöä. Kun ajattelette Helsingin varhaisvaiheita, tällaiset kukkulat toimivat maamerkkeinä ja luonnollisina rajoina. Tämän alueen luonto, nämä jylhät puut ja sammaliset maastot, ovat nähneet, kuinka kaupunki on kasvanut niiden ympärillä. Täällä on kulkenut metsästäjiä, raivaajia ja myöhemmin kaupunkilaisia etsimässä rauhaa. Alueen luonnonsuojelu ei siis ole vain kasveista ja eläimistä huolehtimista, vaan se on samalla historiallisten näkymien säilyttämistä. Me suojelemme tässä yhteydessä palasta sitä alkuperäistä luontoa, joka määritteli sen, mihin Helsinki lopulta rakentui. Ja sitten on se, mikä tekee Tattarinmäestä erityisen. Jokaisella tällaisella kukkulalla on omat salaisuutensa. Paikalliset legendat ja vanhat tarinat kertovat, että näiden puiden katveessa on kuiskaillut menneiden sukupolvien henget. On sanottu, että täällä on ollut paikkoja, joita on vältetty tai kunnioitettu tavalla, jota ei kirjattuna historiassa mainita. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun kävelee täällä hämärän aikaan, on helppo uskoa, että jokainen kivi ja jokainen vanha kanto kätkee sisäänsä jonkin tarinan. Onko täällä ollut kätkettyjä varastoja, salaisia kohtaamispaikkoja tai kenties jotain vielä mystisempää? Se on sitä hienointa tässä kohteessa; se, että historia ei ole vain faktoja ja vuosilukuja, vaan se on tunnetta ja mystiikkaa, joka jää elämään tähän maastoon. Nyt minä ehdotan, että me jatkamme matkaamme hitaasti. Haluan, että te oikeasti pysähtytte ja kuuntelette. Kun me kuljemme eteenpäin, yrittäkää kuvitella itsenne sataan vuoteen taaksepäin. Miltä tämä paikka näytti silloin, kun kaupungin äänet olivat vain kaukaisia kaikuja ja tämä kukkula oli vielä villimpi? Anna luonnon ja historian puhua teille. Me kuljetaan nyt kohti huippua, ja siellä meiltä avautuu näkymä, joka sitoo tämän kaiken yhteen. Olkaa hyvä, tulkaa perään, niin katsotaan yhdessä, mitä Tattarinmäki vielä meille paljastaa.