Luku 1
(Opas pysäyttää ryhmän pehmeälle sammalikolle, ottaa syvään henkeä ja katsoo ympärillään kohoavia mäntyjä.)
Katsokaa ympärillenne. Tunnetteko te tämän ilman? Se on erilaista kuin kaupungissa. Täällä, Ukonpuiston sydämessä, aika tuntuu hidastuvan, ja kaupungin häly vaimenee kaukaisuuteen. Me olemme nyt paikassa, jossa luonto ei ole vain tausta, vaan se on itse tarina. Nuo valtavat, sammaleiset kivet ja vuosisatoja vanhat puut ovat nähneet enemmän kuin mikään historiankirja pystyy kertomaan. Täällä tuuleen sekoittuu havupuiden tuoksu ja kostean maan maku, ja jos pysähtyy hetkeksi, voi melkein kuulla, kuinka metsä kuiskaa meille jotain. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto ja ihmisen historia kietoutuvat yhteen tavalla, joka saa meidät tuntemaan itsemme pieniksi, mutta samalla osaksi jotain paljon suurempaa.
Mutta katsotaanpa tätä maisemaa historian silmin. Vaikka Ukonpuisto näyttää meille nyt koskemattomalta erämaalta keskellä kaupunkia, tämä maa on ollut työn ja selviytymisen näyttämönä jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään asfalttitietä rakennettiin. Nämä metsät ovat olleet paikallisten asukkaiden elinehto. Täällä on hakattu polttopuita, kerätty marjoja ja metsästetty, jotta perheet ovat selvinneet talvista. Kun katsotte noita kalliomuodostelmia, muistakaa, että ne ovat jääkauden perintöä, muistoja ajalta, jolloin valtava jäämassa hioi maan pinnan tällaiseksi. Ihmiset, jotka täällä kulkivat satoja vuosia sitten, eivät ehkä tunteneet geologiaa, mutta he kunnioittivat tätä maastoa. He tiesivät, missä vesi virtaa ja missä maa on hedelmällisintä. Jokainen polku, jota me nyt kuljemme, on ehkä ollut jonkun toisen polku jo sukupolvia sitten, kun metsä oli elintärkeä resurssi ja jokainen puu arvokas.
Ja sitten meillä on puiston nimi, Ukonpuisto. Se ei ole sattumaa. Ukko oli suomalaisen mytologian korkein jumala, taivaan ja ukkosen herra, joka hallitsi sääilmiöitä ja sadetta. On helppo kuvitella, kuinka muinaiset ihmiset ovat katsoneet näitä korkeita puita ja tunteneet kunnioitusta, kun ukkonen on jylissyt näiden kallioiden yllä. Legendat kertovat, että tällaisissa pyhissä lehdoissa raja maailman välillä on ohut. Ehkä juuri täällä, näiden ikivanhojen mäntyjen katveessa, on aikanaan uhrattu tai rukoiltu hyvää satoa. Onko täällä kulkenut henkiolentoja tai metsänväkeä? No, ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun hämärä laskeutuu ja tuuli humisee puiden latvoissa, on vaikea olla uskomatta, että täällä asuu jotain, mitä emme voi selittää pelkällä tieteellä. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen.
Nyt minä haluan, että te teette yhden asian. Sulkekaa silmänne hetkeksi. Kuunnelkaa. Kuulkaa, kuinka metsä hengittää. Kun avaatte silmänne, katsokaa taas noita puita ja miettikää, mitä ne kertoisivat meille, jos ne osaisivat puhua. Ukonpuisto on meille muistutus siitä, että me olemme vain vieraita tässä ikuisessa kierrossa. Toivon, että viette tämän rauhan ja tämän kunnioituksen mukananne, kun palaamme takaisin arkeen. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani. Olkaa hyvät ja jatkakaa matkaa rauhassa, ja muistakaa jättää metsä sellaiseksi kuin sen löysitte, jotta myös seuraavat sukupolvet voivat löytää täältä oman rauhansa.
